Puumiekka

Joskus, kun vain istuu autossa katseen levätessä jossain ojanpientareen tienoilla, sitä katsoo ulos näkemättä oikeastaan mitään. Vain harmaata ja ruskeaa, jotka vilistävät sävyjen vaihtelevana massana ohi, eikä tarvita kuin yksi pieni esine, yksi tuttu muoto, jonka mieli ymmärtää ennen kuin rekisteröi näkemänsä loppuun asti. Siinä silmänräpäyksessä tapahtuu monta asiaa: empatia hyppää nollasta sataan, kaikenlaiset kuvat nousevat mieleen ja mikä tärkeintä, koko reaktion aloittanut esine on jo niin kaukana takana, ettei auta edes kuikuilla taaksepäin ja etsiä sitä katseellaan.

Mutta sitä ei voi vain lakata ajattelemasta.

Kahdesta kapeasta laudanpätkästä yhteen naulattu risti, jota ei ole käsitelty tai koristeltu mitenkään, ja häivähdys jotain kirkkaan keltaista, jonka mieli yhdistää tähän aikaan vuodesta muovikukaksi. Tai ehkä se oli oikea.

Liekö se rakkautta lainkaan mennä sieltä, mistä aita on matalin vai onko se silkkaa itsekkyyttä, katkeruutta, tarvetta saada jokin asia päätökseen. Kuka sen ristin on laittanut? Kuka ja miksi? Rakkaudesta, kaipuusta, syyllisyydestä tai syyllistämisestä?

Kenen muistolle se risti edes on laitettu? Onko se jonkun pihamaan laitamille pystytetty muistomerkki rakkaalle lemmikille, mutta jos on, miksi se katsoisi tielle päin. (Mistä sen tietää mihin suuntaan risti katsoo, kun se on samanmuotoinen, katsoi sitä edestä tai takaa? Kyllä sen tietää, jotenkin kummallisesti ihmiselle on sisäänrakennettu sellaisia asioita, kuten tieto siitä, mihin suuntaan risti katsoo, kun se on rakennettu näin. Eikä sillä ole edes silmiä.) Ehkä siellä on tapahtunut jokin onnettomuus joskus. Vaihtoehtoiset skenaariot juoksevat mielen läpi ja uudestaan, mutta mieli on jo jumiutunut yhteen. Yhdestä se ei osaa päästää irti, koska se tuntuu pahimmalta.

Entä jos se risti on siinä, koska lapsi on kuollut?

Mielikuvat nousevat pintaan liian vahvoina, liian elävinä, liian mahdollisina. Sitä kykenee kuvittelemaan ihan liian pitkälle, ihan liian selkeästi, kunnes ollaan pisteessä, josta eteenpäin ei vain halua nähdä ja sulkee silmänsä, vaikka kuvat pyörivätkin mielen sisällä, eivätkä sen ulkopuolella. Silmien sulkemisesta ei ole mitään apua ja samalla se on eleenä niin kovin lohdullinen, kuin muun maailman voisi vain sulkea pois, kun sulkee silmänsä.

Rekan alle jäävää viisivuotista ei halua ajatella yhtään sen pidemmälle kuin on pakko. Se tuntuu pahalta.

Ja onhan aina se vaihtoehto, että silmät näkivät jotakin, mitä ei oikeasti ollutkaan ja mieli ylitulkitsi sen saman tien jättämättä tilaa rationaaliselle ajattelulle. Miksi ajatella järjellä, kun nopeampaa on hypätä empatian syvimpään kuoppaan ja kiduttaa itseään siellä ihan ilman syytä. Ihmismieli on välillä todella hassu kapistus.

Ehkä se risti olikin vain puumiekka.

Näkemiin

Olohuone on siisti. Ei sisustuslehtien kliininen ja valkoinen siisti, vaan elämää nähnyt ja silti järjestyksessä. Järjestelmällisyys jatkuu nurkan takana pilkistävään keittiöön, josta kantautuu rauhallisen tekemisen kolahtelua. Katseeni kiertää olohuoneen seinustoilla pysähtyen hetkeksi kirjahyllyyn ja sen jälkeen takan reunalle. Esillä on paljon valokuvia ja yhteen olohuoneen nurkkaan on tehty tilaa pienelle leikkinurkalle.

Palaan mielessäni hetken matkaa ajassa taaksepäin ja koetan miettiä, olinko nähnyt tuulikaapissa pieniä kenkiä tai sadetakkia.

Katson tarkemmin esillä olevia valokuvia, kehtaamatta kuitenkaan nousta sohvalta, johon olen jo ehtinyt istahtaa. Sama lettipäinen sankaritar tuntuu esiintyvän lähes jokaisessa kuvassa taaperosta kouluikäiseen asti. Vasta nyt huomaan takanreunalla yksinkertaisissa kehyksissä olevan koulukuvan kummallakin puolella olevan kynttilänjalan. Viimein uteliaisuuteni ottaa minusta vallan ja nousen katsomaan kuvaa tarkemmin.

En ikinä osaa arvioida etenkään lasten ikää oikein, mutta kuvan tyttö näyttää silmiini korkeintaan yhdeksänvuotiaalta. Hipaisen puisen kehyksen reunaa ja huomaan, miten kehyksissä tai sen vierillä olevissa kynttilöissä ei näy pölynhiukkastakaan.

Yksinäinen hiljaisuuteni katkeaa, kun keittiössä puuhannut Dave kävelee olohuoneen puolelle pieni tarjotin käsissään. Hänen hymynsä on pinnallisempi kuin silloin, kun hän päästi minut sisään, ja jälkeenpäin ymmärrän, että minun pitäisi ottaa se vihjeenä. En kuitenkaan ota, vaan kysyn:

”Onko hän tyttäresi?”

Mies laskee tarjottimen sohvapöydälle niin, että toinen vielä tyhjänä olevista kupeista pääsee kaatumaan ja hetken pelkään sen särkyvän. Tärisevin käsin Dave nostaa kupin pystyyn ja suo minulle pahoitellen kevyen hymyn, joka ei ulotu silmiin asti.

”Kyllä”, hän vastaa kysymykseeni. Miehen äänessä on karheutta, joka viimeistään saa minut ymmärtämään, että olen esittänyt kysymyksen, joka olisi pitänyt jättää esittämättä. Hän viittaa minut istumaan ja tottelen jatkamatta aiheesta, vaikka vahva reaktio on herättänyt uteliaisuuteni.

Dave kaataa kummankin kuppiin teetä. Hän ei sano sanaakaan, joten kumarrun poimimaan sohvan vierestä lattialla olevasta laukusta lehtiön ja kynän. Kun suoristaudun, katseeni kiinnittyy kirjahyllyllä olevaan valokuvaan. Huomasin sen jo aiemmin, mutta nyt, kun kuvan sankaritar oli selkeästi kielletty puheenaihe, katson sitä tarkemmin.

Tyttö hymyilee leveästi kameralle päällään vaaleanpunainen prinsessamekko ja selkeästi Disney-linna taustalla häämöttäen. Prinsessa Ruusunen, tajuan yhtäkkiä katsellessani kuvaa. Vilkaisen Davea vain huomatakseni, että tämän katse on seurannut omaani kirjahyllyllä komeilevaan kehykseen ja hetken verran miehen katseessa on enemmän tunnetta kuin voisin ikinä sanoillani maalata.

Siinä hetkessä tajuan, etten katso miestä, joka ei saa nähdä lastaan tarpeeksi usein. Minä katson miestä, joka ei saa nähdä lastaan enää ikinä.

Enkä kysy enää ainoatakaan kysymystä hänen tyttärestään.

Kun lähes tuntia myöhemmin suljen ulko-oven perässäni, tunnen oloni kovin ristiriitaiseksi. Haluan kuollakseni tietää, mitä on tapahtunut, vaikka tiedän, että se kivi minun tulisi jättää kääntämättä. Kuulen hiljaisen napsahduksen, kun Dave kääntää valokatkaisijaa eteisessä ja sivusilmällä huomaan miten tuulikaapin valo sammuu. Kietoudun tiukemmin avonaisena lepattavaan takkiini ja suuntaan hämärän pihan poikki kohti autoani.

*

Ulkona tuulee, kun kävelen hautausmaan poikki lukien hautakivien nimiä. Keltainen takkini tuntuu kirkuvan huomiota hiljaisuuden keskellä ja kaulahuivistani huolimatta palelen. Viimein katseeni löytää etsimänsä ja pysähdyn. Hautakiveen on kaiverrettu rukoileva enkeli, ja hetken olen varma näkeväni sen poskella kyyneleen.

Rakastettu tyttäremme

Emily

Älä sano hyvästi,

vaan näkemiin,

sillä kohtaamme vielä.

Kolme kertaa kun Remuksen sydän särkyi

(ja Severus sattui paikalle)

”Severus.”

”Remus Lupin. Näytät.. Tavallista rähjäisemmältä.”

”Piruile pois, niin kiroan sinut.”

”Ohhoh, löysit sisäisen kelmisi.”

”Pää kiinni, Severus!”

”Mustasiko sinua risoo?”

”Ei minun Mustani.”

”Se tampio taisi todella tehdä jotakin väärin tällä kertaa.”

”Se tampio loukkasi tunteitani syvästi. Ei sillä, että se sinulle kuuluisi. Mitä se sinua edes liikuttaa?”

”Vihollisen vihollinen on ystävä.”

”Sirius ei ole minun viholliseni...”

”Mutta juuri nyt sinä halveksit häntä. Se on kirjoitettu yltympäri sinun kasvojasi.”

”James on hänelle tärkein. Sirius ei voi olla minun kanssani, koska hän pelkää, että James kavahtaisi häntä, jos saisi tietää.”

”Voi Remus.”

”Olen toissijainen ja -! … Mm, suutelitko sinä juuri minut hiljaiseksi?”

”Haittaako se?”

”… Ei.”

*

”Remus, miten sinä voit?”

”Severus?”

”Tulin, kun kuulin. Pärjäätkö sinä?”

”Rakastamani mies antoi parhaan ystävänsä ilmi pimeyden lordille ja tappoi toisen hyvän ystävänsä sivullisia unohtamatta. Ei, minä en todellakaan pärjää, Severus!”

”Varmasti -”

”Varmasti oli merkkejä ilmassa? Jotain hämärää, joka enteili jotain näin käsittämättömän… Pahaa? Ei, Severus, mitään ei ollut. Ei yhtään ainoaa vihjettä. Olen miettinyt asiat miljoona kertaa -! … Sinun pitää lopettaa tuo, Severus.”

”Se tehoaa joka kerta.”

”Sinä tiedät, miten siinä käy, kun suutelet minut hil-!”

”Niin tiedän.”

*

”Otan osaa.”

”Severus…”

”Menettää rakkaansa kerran on jo raskasta, mutta kahdesti…”

”Minun on vaikea uskoa, että hän on poissa.”

”Tiedän.”

”En tiedä kumpi on pahempaa, tuntea olonsa täydellisen petetyksi vai… Istua täysin onttona, ilman tunteen häivääkään.”

”Tämä väistyy, Remus. Menee ohi. Sen onttouden täyttää suru ja viha, epätoivokin. Se vasta kamalaa onkin.”

”Minä vain oletan, että hän kävelisi huoneeseen minä hetkenä hyvänsä.”

”Ja sinä tulet uneksimaan siitä, näet hänet yhä uudelleen unissasi. Niin kaipaus tekee.”

”Miten sinä selvisit?”

”Minä muutuin kyynisemmäksi.”

”Mm, totta. Olet kyynisempi kuin Sirius oli ollessaan jumissa Kalmanhaanaukiolla.”

”Mutta kyynisyys ei sovi sinulle, Remus. Sinä olet liian… Lempeä muuttuaksesi kauttaaltaan kyyniseksi.”

”Sinäkään et ole kauttaaltaan kyyninen, Severus.”

”Vain harva tietää sen.”

”Minun onnekseni minä tiedän.”

*

A/N: Beta-lukemisesta kiitokset aina niin ihanalle Rinjalle.

Pikkutuntien paheita

Sirius istui makuusalissa, sänkynsä reunalla. Hiljaisuuden rikkoivat vain syyssateen rummutus ikkunalasia vasten ja pojan ikätovereiden satunnaiset lakanoiden välissä liikahtelun tuottamat kahinat. Oli satanut miltei aamiaisesta asti, mutta tasainen ropina oli jatkunut pitkälle illallisen jälkeen. Tällä hetkellä sen yleensä rauhoittava ääni oli ajaa unettoman Siriuksen hulluuden partaalle.

Varovaisesti poika nousi sängyltään irvistäen huomaamattaan patjan jousien hiljaiselle narahdukselle. Paljaiden jalkojen askeleet kivilattialla olivat lähes äänettömät Siriuksen suunnatessa parhaan ystävänsä matka-arkulle. Hän kyykistyi arkun eteen ja oli menettää tasapainonsa lyöden polvensa kevyen kolahduksen saattelemana matka-arkun reunaan. Hammastaan purren poika odotti kivun ja huuliltaan pyrkivän kirousryöpyn väistymistä. Ollessaan jälleen itsensä herra Sirius avasi arkun hitaasti, vain sen verran, että hänen kätensä mahtui etsimään tuttua viittaa.

Sormien tavoitettua nesteenä soljuvalta tuntuvan kankaan, Sirius veti viitan kätensä mukana arkusta, antaen ajattelemattomasti kannen kolahtaa kiinni. Lähimmästä sängystä kantautuva kahina ja mutina saivat hänet jähmettymään henkeään pidellen. Hetkeä myöhemmin, oltuaan varma ettei kukaan ollut herännyt, Sirius suoristautui täyteen pituuteensa. Hän heitti viitan hartioilleen kuullen vain hiljaisen, pehmeän, kuin kuiskauksena käyvän kahahduksen.

Seuraavaksi hiljaiset askeleet eivät suinkaan vieneet poikaa oleskeluhuoneen puolelle. Sirius käveli aiempaa varovaisemmin toisen ystävänsä sängyn viereen. Yhä hämmästellen jästimaailman keksintöjä hän napasi mystisen muovirasian jonka kannessa komeili teksti, jossa ei Siriuksen mielestä ollut järjen hiventäkään. Walkman. Rasiaan ohuella muovilangalla kiinnitetyt, pehmustetut korvalaput miltei pääsivät kolahtamaan yöpöydän puiseen pintaan.

Katsottuaan kaiken olevan turvallisesti mukana poika suuntasi hiljaa ulos makuusalista. Ajatuksissaan jo aivan muualla seikkaileva Sirius suuntasi suoraan muotokuva-aukolle jättäen oleskeluhuoneen taakseen. Käytävällä vastaan tuleva hiljaisuus oli läpitunkevampaa pojan suunnatessa vakain askelin tuttuun paikkaan. Nukkuvat muotokuvat mutisivat unissaan, jonkun jopa kuorsatessa, välittämättä sängystään poistuneesta poikalapsesta.

Tutulla ikkunasyvennyksellä Sirius pysähtyi ja hypähti levennykselle istumaan. Drop. Dro-rop. Drop. Dro-ro-ro-rop. Sadepisarat iskivät ikkunaan kuin hakien tahtia, epäonnistuen kerta toisensa jälkeen. Kietoutuen viittaan paremmin Sirius nosti korvalaput korvilleen ja painoi mysteerirasian kyljessä olevaa nuolikuviolla koristeltua nappia, antaen itsensä ajautua jästimusiikin mystiseen maailmaan.

Kuolleista palaaminen

Olen ikävä kyllä pitkään elänyt hiljaiseloa tämän blogin suhteen, sillä kirjoittaminen on päässyt jäämään. Nyt olen kuitenkin tehnyt paluun mm. Finfanfunin puolelle, joten ainakin Harry Potter fandomilla tekstiä tulee ilmestymään, toivottavasti myös muuta.

Kesän ensimmäinen kaatosade

Pieni tyttö istui kuistilla yksin. Ilma oli sees, tukahtunut ja pilvet roikkuivat taivaalla odottavasti. Auringonsäteet eivät pystyneet läpäisemään pilvikerrosta. Tyttö mutristi huulensa ja tuijotti taivaalle synkkänä.

Pian sataa taas

ja on helpompaa hengittää.

Taas kastutaan

Armon vettä riittää,

se meidät herättää.

Tyttö heilutteli hiljaa jalkojaan, joita peittivät kirkkaanpunaiset kumisaappaat. Kädet puristuivat pienen sateenvarjon ympärille ja silmät tuijottivat pilviä niin odottavasti, että silmät vesittyivät. Tyttö pyyhkäisi vedet hihaansa ja jatkoi tuijottamista, ne olivat luvanneet, eikä lupauksia saanut rikkoa.

Mut murhekin on elämää.

Muista auttaa ystävää,

jos surujen määrä

yksinäisen näännyttää.

Pienet kumisaappaat päästivät vaimean tömähdyksen kun tyttö hypähti seisomaan. Hän käveli määrätietoisesti keskelle suurta pihaa ja käänsi katseensa suoraan ylöspäin.

"Ei lupauksia saa rikkoa", tyttö kuiskasi ja odotti hetken. Mitään ei tapahtunut.

"Ei lupauksia saa rikkoa", tyttö sanoi nyt voimakkaammin ja katsoi uhmakkaasti taivasta. Mitään ei tapahtunut.

"Ei lupauksia saa rikkoa, äiti sanoi niin!" tyttö huusi nyt itku kurkussa ja kuumat kyyneleet kastelivat tytön posket.

Pian sataa taas

ja on helpompaa hengittää.

Taas kastutaan

Armon vettä riittää,

se meidät herättää.

Tytön poskelle tipahti viileä pisara ja tyttö pyyhki sen hihaansa. Uusi pisara, ja vielä kolmas. Tyttö katsoi hämmästyneenä taivasta, josta alkoi nopeaa tahtia tippua lisää pisaroita, suurempia ja tiheämpään. Riemuissaan tyttö avasi sateenvarjonsa ja juoksi ympäri pihaa.

Vettä tuli kaatamalla ja pian pihassa oli monta suurta lätäkköä, joihin tyttö hyppi kumisaappaillaan helisevästi nauraen. Kesän ensimäinen kaatosade.

Kaatosade

Vesipisarat osuvat maahan kukin vuorollaan. Jokainen lammikkoon osuva päästää pienen tip –äänen ja saa osan vedestä ponnahtamaan ylöspäin. Järven pinta näyttää satojen keijujen tanssilta taivaalta satavien pisaroiden loiskiessa vettä. Sateen ropina kuulostaa kauniilta, kuin nauru. Jonkun hyvin kauniin ja iloisen nauru.

Maahan osuvat pisarat leviävät, imeytyvät maan syvyyksiin ja kastavat maan pinnan. Maan pinta ei nouse tai läisky, se vain kastuu ja pehmenee. Se pehmenee niin paljon, että pienen ponin kavio uppoaa mutaan. Se uppoaa hyvän matkaa ja noustessaan päästää maiskahtavan äänen, mudan antaessa periksi. Osa mudasta jää kavioon kuin salamatkustaja.

Kaviot kuljettavat mudan aina kaupungin kivetetylle tielle asti vaikka turkin suojista tippuvat vesipisarat koittavat vaikeuttaa mudan matkaa. Pisarat hiipivät ovelasti karheiden karvojen seassa päätyen lopulta mudan kimppuun. Siellä pisara painii mudan kanssa ja tipahtaa lopulta osittain voittajana, osittain häviäjänä. Pisara saa kuitenkin osan mudasta mukaansa.

Kun muta viimein tippuu pisaroiden seurana katukivetyksen väliin, se asettuu sinne asumaan. Siellä se hymyilee itsekseen niin kauan, että sade lakkaa ja joku pieni lapsi tulee työntämään tikkunsa kivetyksen väliin. Se kaivaa kuivuneen mudan pois kolostaan ja jättää mutaisen tikkunsa tielle. Ylitse kulkevat kärryt katkaisevat kepin ja muta tarttuu kärryn pyörään.

Pyörän kautta muta leviää pitkin kaupunkia ja jossain vaiheessa se päätyy ponin kengittäjän pajan lattialle, kuuluuhan kärry kengittäjälle. Siellä kengittäjä putsaa mudan pyöristä. Lattialla muta katselee ympärilleen ja huomaa tutut kaviot. Ne lähestyvät, melkein tallaavat mudan päälle ennen kuin pysähtyvät. Kengittäjä ottaa koukun ja putsaa kaviot. Lika kavioista tippuu lattialle ja muta huomaa, kuinka kyseessä on samalta maalta lähtenyt mutakimpale.

Kavioiden poistuttua kengittäjä harjaa lattiansa. Roskat hän heittää takapihalleen. Ulkona sataa taas. Jossain lähellä on järvi ja pisarat loiskauttelevat järven pintavettä sukeltaessaan. Kaikki tuntuu niin tutulta. Kengittäjän kengät lähestyvät, ne uppoavat hieman jo pehmenneessä maassa ja nopein askelin kuljettavat saappaisiin takertunutta mutaa kauemmas pihasta. Vierellä käy suuri hevonen, jota mies taluttaa kohti aitausta. Aitaus on aivan järven vierellä.

Sade yltyy ja muta jää hevosen seuraksi aitaukseen. Se painuu pehmeässä maassa syvemmälle ja syvemmälle. Pian se ei kuule enää naurua, jonka sade synnyttää järven pinnalla. Ohi ryömii kastemato ja muta jää sen pintaan kiinni. Se ei tiedä meneekö se lähemmäs vai kauemmas maan pinnasta, mutta se ei välitä.

Maa tömähtää kerran ja uudestaan. Pian auringon valo lämmittää madon kyljessä matkustavaa mutaa ja kuivattaa sitä kastemadon pintaan. Sade on hellittänyt. Joku tai jokin tarttuu matoon, nostaa sen ylemmäs ja tipauttaa lasiseen astiaan. Lasi taittaa auringon sädettä sopivasti ja muta kuivuu nopeasti kärsivän madon päälle.

Mato otetaan purkista, muta pelkää rapistuvansa maahan, tosin ei tiedä olisiko se niin paha asia loppujen lopuksi. Koukku työnnetään madon läpi ja veri tahraa mudan. Seuraavaksi muta jo toivoo, että olisi rapistunut ja tippunut maahan. Mato koukkuineen loiskahtaa veteen ja muta on jo varma liukenevansa pois, häviävänsä luonnon kiertokulusta kun tapahtuu jotain odottamatonta.

Kala puree matoa. Se kiskoo sinnikkäästi, kunnes saa ujutettua madon pois koukusta ja nielaisee sen. Muta on hämmentynyt, se on kalan vatsassa. Se on yksin pimeässä vatsassa, keskellä merta. Vatsahapot eivät tee mudalle mitään, matoa ne sulattavat, muta tuntee sen, mutta mudalle ne eivät mahda mitään, mudassa ei ole mitään sulatettavaa.

Muta on varma, että jotain tapahtuu. Se ei tiedä mitä, mutta sillä on kummallinen tunne. Aivan kuin ikuinen uimisliike olisi muuttunut jotenkin, liikerata on erilainen. Muta ei tiedä, se on sekaisin. Eihän muta tiedä mitään luonnon kiertokulusta tai esineiden liikeradoista, se on vain epäorgaaninen yhdiste. Mutta kaikesta huolimatta sillä on kummallinen tunne.

Mudalla ei myöskään ole ajantajua, joten se ei osaisi kertoa kauanko se on pimeässä. Pimeys tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta joskus se kuitenkin pääsee takaisin valoon. Se tippuu ja matka tuntuu hyvin pitkältä. Tippuminen vain jatkuu ja jatkuu. Lopulta muta kohtaa maan. Se vain makaa paikallaan ja katsoo ylöspäin. Pilvet kerääntyvät taivaalle. Taitaa sataa kohta.

Ensimmäisten pisaroiden osuttua maahan, muta kuulee sen taas. Tutun naurun, joka syntyy pisaroiden tipahtaessa järven pintaan. Se luo turvallisuuden tunteen ja muta katselee ympärilleen. Kaikki vaikuttaa niin tutulta, kaikki tuntuu niin koetulta. Muta voisi vannoa nähneensä nuo kuusen latvat ennenkin.

Ja kestää vuosia, ennen kuin muta ymmärtää palanneensa kotiin. Eihän muta ajattele, sehän on vain epäorgaaninen yhdiste.