tiistai 13. lokakuuta 2015

Kolme kertaa kun Remuksen sydän särkyi

(ja Severus sattui paikalle)

”Severus.”

”Remus Lupin. Näytät.. Tavallista rähjäisemmältä.”

”Piruile pois, niin kiroan sinut.”

”Ohhoh, löysit sisäisen kelmisi.”

”Pää kiinni, Severus!”

”Mustasiko sinua risoo?”

”Ei minun Mustani.”

”Se tampio taisi todella tehdä jotakin väärin tällä kertaa.”

”Se tampio loukkasi tunteitani syvästi. Ei sillä, että se sinulle kuuluisi. Mitä se sinua edes liikuttaa?”

”Vihollisen vihollinen on ystävä.”

”Sirius ei ole minun viholliseni...”

”Mutta juuri nyt sinä halveksit häntä. Se on kirjoitettu yltympäri sinun kasvojasi.”

”James on hänelle tärkein. Sirius ei voi olla minun kanssani, koska hän pelkää, että James kavahtaisi häntä, jos saisi tietää.”

”Voi Remus.”

”Olen toissijainen ja -! … Mm, suutelitko sinä juuri minut hiljaiseksi?”

”Haittaako se?”

”… Ei.”

*

”Remus, miten sinä voit?”

”Severus?”

”Tulin, kun kuulin. Pärjäätkö sinä?”

”Rakastamani mies antoi parhaan ystävänsä ilmi pimeyden lordille ja tappoi toisen hyvän ystävänsä sivullisia unohtamatta. Ei, minä en todellakaan pärjää, Severus!”

”Varmasti -”

”Varmasti oli merkkejä ilmassa? Jotain hämärää, joka enteili jotain näin käsittämättömän… Pahaa? Ei, Severus, mitään ei ollut. Ei yhtään ainoaa vihjettä. Olen miettinyt asiat miljoona kertaa -! … Sinun pitää lopettaa tuo, Severus.”

”Se tehoaa joka kerta.”

”Sinä tiedät, miten siinä käy, kun suutelet minut hil-!”

”Niin tiedän.”

*

”Otan osaa.”

”Severus…”

”Menettää rakkaansa kerran on jo raskasta, mutta kahdesti…”

”Minun on vaikea uskoa, että hän on poissa.”

”Tiedän.”

”En tiedä kumpi on pahempaa, tuntea olonsa täydellisen petetyksi vai… Istua täysin onttona, ilman tunteen häivääkään.”

”Tämä väistyy, Remus. Menee ohi. Sen onttouden täyttää suru ja viha, epätoivokin. Se vasta kamalaa onkin.”

”Minä vain oletan, että hän kävelisi huoneeseen minä hetkenä hyvänsä.”

”Ja sinä tulet uneksimaan siitä, näet hänet yhä uudelleen unissasi. Niin kaipaus tekee.”

”Miten sinä selvisit?”

”Minä muutuin kyynisemmäksi.”

”Mm, totta. Olet kyynisempi kuin Sirius oli ollessaan jumissa Kalmanhaanaukiolla.”

”Mutta kyynisyys ei sovi sinulle, Remus. Sinä olet liian… Lempeä muuttuaksesi kauttaaltaan kyyniseksi.”

”Sinäkään et ole kauttaaltaan kyyninen, Severus.”

”Vain harva tietää sen.”


”Minun onnekseni minä tiedän.”

*

A/N: Beta-lukemisesta kiitokset aina niin ihanalle Rinjalle.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Pikkutuntien paheita

Sirius istui makuusalissa, sänkynsä reunalla. Hiljaisuuden rikkoivat vain syyssateen rummutus ikkunalasia vasten ja pojan ikätovereiden satunnaiset lakanoiden välissä liikahtelun tuottamat kahinat. Oli satanut miltei aamiaisesta asti, mutta tasainen ropina oli jatkunut pitkälle illallisen jälkeen. Tällä hetkellä sen yleensä rauhoittava ääni oli ajaa unettoman Siriuksen hulluuden partaalle.

Varovaisesti poika nousi sängyltään irvistäen huomaamattaan patjan jousien hiljaiselle narahdukselle. Paljaiden jalkojen askeleet kivilattialla olivat lähes äänettömät Siriuksen suunnatessa parhaan ystävänsä matka-arkulle. Hän kyykistyi arkun eteen ja oli menettää tasapainonsa lyöden polvensa kevyen kolahduksen saattelemana matka-arkun reunaan. Hammastaan purren poika odotti kivun ja huuliltaan pyrkivän kirousryöpyn väistymistä. Ollessaan jälleen itsensä herra Sirius avasi arkun hitaasti, vain sen verran, että hänen kätensä mahtui etsimään tuttua viittaa.

Sormien tavoitettua nesteenä soljuvalta tuntuvan kankaan, Sirius veti viitan kätensä mukana arkusta, antaen ajattelemattomasti kannen kolahtaa kiinni. Lähimmästä sängystä kantautuva kahina ja mutina saivat hänet jähmettymään henkeään pidellen. Hetkeä myöhemmin, oltuaan varma ettei kukaan ollut herännyt, Sirius suoristautui täyteen pituuteensa. Hän heitti viitan hartioilleen kuullen vain hiljaisen, pehmeän, kuin kuiskauksena käyvän kahahduksen.

Seuraavaksi hiljaiset askeleet eivät suinkaan vieneet poikaa oleskeluhuoneen puolelle. Sirius käveli aiempaa varovaisemmin toisen ystävänsä sängyn viereen. Yhä hämmästellen jästimaailman keksintöjä hän napasi mystisen muovirasian jonka kannessa komeili teksti, jossa ei Siriuksen mielestä ollut järjen hiventäkään. Walkman. Rasiaan ohuella muovilangalla kiinnitetyt, pehmustetut korvalaput miltei pääsivät kolahtamaan yöpöydän puiseen pintaan.

Katsottuaan kaiken olevan turvallisesti mukana poika suuntasi hiljaa ulos makuusalista. Ajatuksissaan jo aivan muualla seikkaileva Sirius suuntasi suoraan muotokuva-aukolle jättäen oleskeluhuoneen taakseen. Käytävällä vastaan tuleva hiljaisuus oli läpitunkevampaa pojan suunnatessa vakain askelin tuttuun paikkaan. Nukkuvat muotokuvat mutisivat unissaan, jonkun jopa kuorsatessa, välittämättä sängystään poistuneesta poikalapsesta.


Tutulla ikkunasyvennyksellä Sirius pysähtyi ja hypähti levennykselle istumaan. Drop. Dro-rop. Drop. Dro-ro-ro-rop. Sadepisarat iskivät ikkunaan kuin hakien tahtia, epäonnistuen kerta toisensa jälkeen. Kietoutuen viittaan paremmin Sirius nosti korvalaput korvilleen ja painoi mysteerirasian kyljessä olevaa nuolikuviolla koristeltua nappia, antaen itsensä ajautua jästimusiikin mystiseen maailmaan.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Kuolleista palaaminen

Olen ikävä kyllä pitkään elänyt hiljaiseloa tämän blogin suhteen, sillä kirjoittaminen on päässyt jäämään. Nyt olen kuitenkin tehnyt paluun mm. Finfanfunin puolelle, joten ainakin Harry Potter fandomilla tekstiä tulee ilmestymään, toivottavasti myös muuta.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kesän ensimmäinen kaatosade

Pieni tyttö istui kuistilla yksin. Ilma oli sees, tukahtunut ja pilvet roikkuivat taivaalla odottavasti. Auringonsäteet eivät pystyneet läpäisemään pilvikerrosta. Tyttö mutristi huulensa ja tuijotti taivaalle synkkänä.

Pian sataa taas
ja on helpompaa hengittää.
Taas kastutaan
Armon vettä riittää,
se meidät herättää.

Tyttö heilutteli hiljaa jalkojaan, joita peittivät kirkkaanpunaiset kumisaappaat. Kädet puristuivat pienen sateenvarjon ympärille ja silmät tuijottivat pilviä niin odottavasti, että silmät vesittyivät. Tyttö pyyhkäisi vedet hihaansa ja jatkoi tuijottamista, ne olivat luvanneet, eikä lupauksia saanut rikkoa.

Mut murhekin on elämää.
Muista auttaa ystävää,
jos surujen määrä
yksinäisen näännyttää.

Pienet kumisaappaat päästivät vaimean tömähdyksen kun tyttö hypähti seisomaan. Hän käveli määrätietoisesti keskelle suurta pihaa ja käänsi katseensa suoraan ylöspäin.
"Ei lupauksia saa rikkoa", tyttö kuiskasi ja odotti hetken. Mitään ei tapahtunut.
"Ei lupauksia saa rikkoa", tyttö sanoi nyt voimakkaammin ja katsoi uhmakkaasti taivasta. Mitään ei tapahtunut.
"Ei lupauksia saa rikkoa, äiti sanoi niin!" tyttö huusi nyt itku kurkussa ja kuumat kyyneleet kastelivat tytön posket.

Pian sataa taas
ja on helpompaa hengittää.
Taas kastutaan
Armon vettä riittää,
se meidät herättää.

Tytön poskelle tipahti viileä pisara ja tyttö pyyhki sen hihaansa. Uusi pisara, ja vielä kolmas. Tyttö katsoi hämmästyneenä taivasta, josta alkoi nopeaa tahtia tippua lisää pisaroita, suurempia ja tiheämpään. Riemuissaan tyttö avasi sateenvarjonsa ja juoksi ympäri pihaa.
Vettä tuli kaatamalla ja pian pihassa oli monta suurta lätäkköä, joihin tyttö hyppi kumisaappaillaan helisevästi nauraen. Kesän ensimäinen kaatosade.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kaatosade

Vesipisarat osuvat maahan kukin vuorollaan. Jokainen lammikkoon osuva päästää pienen tip –äänen ja saa osan vedestä ponnahtamaan ylöspäin. Järven pinta näyttää satojen keijujen tanssilta taivaalta satavien pisaroiden loiskiessa vettä. Sateen ropina kuulostaa kauniilta, kuin nauru. Jonkun hyvin kauniin ja iloisen nauru.
Maahan osuvat pisarat leviävät, imeytyvät maan syvyyksiin ja kastavat maan pinnan. Maan pinta ei nouse tai läisky, se vain kastuu ja pehmenee. Se pehmenee niin paljon, että pienen ponin kavio uppoaa mutaan. Se uppoaa hyvän matkaa ja noustessaan päästää maiskahtavan äänen, mudan antaessa periksi. Osa mudasta jää kavioon kuin salamatkustaja.
Kaviot kuljettavat mudan aina kaupungin kivetetylle tielle asti vaikka turkin suojista tippuvat vesipisarat koittavat vaikeuttaa mudan matkaa. Pisarat hiipivät ovelasti karheiden karvojen seassa päätyen lopulta mudan kimppuun. Siellä pisara painii mudan kanssa ja tipahtaa lopulta osittain voittajana, osittain häviäjänä. Pisara saa kuitenkin osan mudasta mukaansa.
Kun muta viimein tippuu pisaroiden seurana katukivetyksen väliin, se asettuu sinne asumaan. Siellä se hymyilee itsekseen niin kauan, että sade lakkaa ja joku pieni lapsi tulee työntämään tikkunsa kivetyksen väliin. Se kaivaa kuivuneen mudan pois kolostaan ja jättää mutaisen tikkunsa tielle. Ylitse kulkevat kärryt katkaisevat kepin ja muta tarttuu kärryn pyörään.
Pyörän kautta muta leviää pitkin kaupunkia ja jossain vaiheessa se päätyy ponin kengittäjän pajan lattialle, kuuluuhan kärry kengittäjälle. Siellä kengittäjä putsaa mudan pyöristä. Lattialla muta katselee ympärilleen ja huomaa tutut kaviot. Ne lähestyvät, melkein tallaavat mudan päälle ennen kuin pysähtyvät. Kengittäjä ottaa koukun ja putsaa kaviot. Lika kavioista tippuu lattialle ja muta huomaa, kuinka kyseessä on samalta maalta lähtenyt mutakimpale.
Kavioiden poistuttua kengittäjä harjaa lattiansa. Roskat hän heittää takapihalleen. Ulkona sataa taas. Jossain lähellä on järvi ja pisarat loiskauttelevat järven pintavettä sukeltaessaan. Kaikki tuntuu niin tutulta. Kengittäjän kengät lähestyvät, ne uppoavat hieman jo pehmenneessä maassa ja nopein askelin kuljettavat saappaisiin takertunutta mutaa kauemmas pihasta. Vierellä käy suuri hevonen, jota mies taluttaa kohti aitausta. Aitaus on aivan järven vierellä.
Sade yltyy ja muta jää hevosen seuraksi aitaukseen. Se painuu pehmeässä maassa syvemmälle ja syvemmälle. Pian se ei kuule enää naurua, jonka sade synnyttää järven pinnalla. Ohi ryömii kastemato ja muta jää sen pintaan kiinni. Se ei tiedä meneekö se lähemmäs vai kauemmas maan pinnasta, mutta se ei välitä.
Maa tömähtää kerran ja uudestaan. Pian auringon valo lämmittää madon kyljessä matkustavaa mutaa ja kuivattaa sitä kastemadon pintaan. Sade on hellittänyt. Joku tai jokin tarttuu matoon, nostaa sen ylemmäs ja tipauttaa lasiseen astiaan. Lasi taittaa auringon sädettä sopivasti ja muta kuivuu nopeasti kärsivän madon päälle.
Mato otetaan purkista, muta pelkää rapistuvansa maahan, tosin ei tiedä olisiko se niin paha asia loppujen lopuksi. Koukku työnnetään madon läpi ja veri tahraa mudan. Seuraavaksi muta jo toivoo, että olisi rapistunut ja tippunut maahan. Mato koukkuineen loiskahtaa veteen ja muta on jo varma liukenevansa pois, häviävänsä luonnon kiertokulusta kun tapahtuu jotain odottamatonta.
Kala puree matoa. Se kiskoo sinnikkäästi, kunnes saa ujutettua madon pois koukusta ja nielaisee sen. Muta on hämmentynyt, se on kalan vatsassa. Se on yksin pimeässä vatsassa, keskellä merta. Vatsahapot eivät tee mudalle mitään, matoa ne sulattavat, muta tuntee sen, mutta mudalle ne eivät mahda mitään, mudassa ei ole mitään sulatettavaa.
Muta on varma, että jotain tapahtuu. Se ei tiedä mitä, mutta sillä on kummallinen tunne. Aivan kuin ikuinen uimisliike olisi muuttunut jotenkin, liikerata on erilainen. Muta ei tiedä, se on sekaisin. Eihän muta tiedä mitään luonnon kiertokulusta tai esineiden liikeradoista, se on vain epäorgaaninen yhdiste. Mutta kaikesta huolimatta sillä on kummallinen tunne.
Mudalla ei myöskään ole ajantajua, joten se ei osaisi kertoa kauanko se on pimeässä. Pimeys tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta joskus se kuitenkin pääsee takaisin valoon. Se tippuu ja matka tuntuu hyvin pitkältä. Tippuminen vain jatkuu ja jatkuu. Lopulta muta kohtaa maan. Se vain makaa paikallaan ja katsoo ylöspäin. Pilvet kerääntyvät taivaalle. Taitaa sataa kohta.
Ensimmäisten pisaroiden osuttua maahan, muta kuulee sen taas. Tutun naurun, joka syntyy pisaroiden tipahtaessa järven pintaan. Se luo turvallisuuden tunteen ja muta katselee ympärilleen. Kaikki vaikuttaa niin tutulta, kaikki tuntuu niin koetulta. Muta voisi vannoa nähneensä nuo kuusen latvat ennenkin.
Ja kestää vuosia, ennen kuin muta ymmärtää palanneensa kotiin. Eihän muta ajattele, sehän on vain epäorgaaninen yhdiste.

torstai 20. kesäkuuta 2013

MTP - Money to people, osa 4

Sen jälkeen otin tavakseni pelata yhden sijasta kaksi kolikkoa kerralla. Yhden itselleni, yhden sille mummolle, jonka kohtalosta en koskaan saanut ongittua enempää yksityiskohtia. Tuloni kun olivat muutenkin pienet, pian jouduin etsimään itselleni toisenkin työn.

Aamuisin nousin ennen aurinkoa ja polkaisin pyöräni postinlajittelulaitokselle. Lajittelin kirjeitä ja paketteja väsymiseen asti. Minä olin se, joka istui saapuvan postin vieressä jakamassa sitä alueisiin. Nämä menivät itäiseen kaupunginosaan, nuo pohjoiseen, nuo menivät naapurikuntaan ja nuo toiselle puolelle valtiota. Sitten oli vielä ulkomaanpostitkin. Jokaiselle alueelle oli oma laatikkonsa, johon kokosin kirjeet ja paketit niin nopeasti kuin vain kykenin.

Minulla oli apunani yhden postinjakajan 13-vuotias tytär, joka oli jättänyt koulunsa kesken. Hän rakasti postinlajittelulaitoksen elämää ja oli päättänyt luoda uransa täällä, missä koulutuksesta ei ollut mitään käytännön hyötyä. Tyttö kävi tyhjentämässä laatikoita puolestani, vieden eri alueiden postit seuraaville lajittelijoille, jotka taas jakoivat oman alueensa postit pienempien alueiden mukaan. Tästä postinjakajat nappasivat omat pinonsa ja laittoivat ne järjestykseen ennen jakelukierrostaan.

Vaikka olinkin yksin aamuisin, se ei tarkoittanut, että tekisin kaiken yksin, ehei. Lounastauon jälkeen seuraani liittyi toinen lajittelija, ja kun minä lähdin, hänen seuraansa liittyi vielä kaksi iltavuorolaista. Minun harteillani oli siis käytännössä vain iltamyöhään ja aikaisin aamulla tullut posti. Ja kiireisinä päivinä tuo pieni aputyttö auttoi minua minkä kerkesi.

Työ postinlajittelulaitoksella oli siis suhteellisen mukavaa. En välittänyt suurista ihmismääristä, joten käytännössä yksin tehtävä työ oli enemmän kuin sopiva minulle. Aluksi olin vierastanut jaloissa pyörivää lasta, mutta tutustuttuani tyttöön aloin jopa nauttia hänen seurastaan. Tyttö oli energinen, pirteä ja hemmetin kova selittämään. Yleensä annoinkin hänen hoitaa puhumisen, ja tein töitäni hiljaa kuunnellen, äännähdellen sopivasti silloin tällöin.

Iltapäivisin pyörähdin kotona. Kävin kaupassa, jos piti ja söin. Ehdin välillä myös torkahtaa hetkeksi. Illalla suuntasin kaupungin yliopistolle. Olin kampuksen yövartijana. Käytännössä minä vain käyskentelin ympäri kampusta tarkistamassa, etteivät huligaanit hajottaneet paikkoja tai muutakaan. Tämä oli ollut ainakin tähän asti hyvin rauhallinen työ. Tutustuin myös muutamaan opiskelijaan, sellaiseen, jotka saattoivat viettää aikaa tietokonetiloissa tai kirjastossa vielä silloin, kun tulin töihin.

Yksi näistä oli nuori nainen, joka opiskeli historiaa pääaineenaan. Kutsuin häntä Tuikkeeksi, sillä hänellä oli paitsi hyvin ilmeikkäät ja elävät silmät, tämän koko kehonkieli oli hyvin ilmeikästä. Tuike nimittäin käytti miltei koko kehoaan kommunikointiin. Ainoa, mitä nainen ei käyttänyt, oli ääni. Olin kerran kysynyt miksi Tuike oli päättänyt olla puhumatta ja nuori nainen oli vain hymyillyt salaperäisesti. Olin myös kysynyt, sopiko se, että kutsuin häntä Tuikkeeksi. Sain siihenkin kysymykseen vastaukseksi vain hymyn. Minusta se oli hyväksyvä ele, joten jatkoin keksimäni lempinimen käyttöä.

Toisin kuin postissa oleva tyttö, Tuike sai minut hiljaisuudellaan puheliaaksi. Kertoilin hänelle usein päivästäni, kun istuimme tyhjässä luentosalissa kahden. Saatoin kertoilla myös lapsuusmuistojani ja jokaisen keskustelun myötä opin lukemaan naisen eleitä vähän paremmin. Sillä keskusteluja ne tosiaan olivat, Tuikkeen tanssahdellessa vastaukseksi minun sanoihini. Sitä oli lumoava katsella, kuinka nainen pyörähti, otti sivuaskeleen, teki keveän hypähdyksen ja piirsi käsillään kuvioita ilmaan. Alkukankeuden jälkeen Tuikkeen elekieli alkoi tuntua itsestäänselvyydeltä. Se oli loogista ja kaunista.


Yhä useammin Tuike alkoi kävellä kanssani käytävillä ja viipyä seurassani yhä pidempään. Vaikka kevät oli kääntynyt kesään, kampuksella asui paljon opiskelijoita. Yliopiston päärakennuksessa oleviin tiloihin pääsi henkilökortilla, jollainen jokaisella opiskelijalla oli hallussaan. Muutamat käyttivät suuren osan päivästään tutkimalla yliopiston kirjastoa, valmistellen tai työstäen päättötyötään tai jotakin muuta projektia. Tuike oli yksi näistä. Hän työsti pitkällä olevaa päättötyötään päivät ja illat hän vietti kuunnellen minun höpinöitäni. Välillä mietin, eikö Tuikkeella oikeasti ollut parempaa tekemistä, mutten kysynyt sitä. Nautin hänen seurastaan.

torstai 13. kesäkuuta 2013

MTP - Money to people, osa 3

Iskuja mahaan ja palleaan. Niitä tuli monta, kolmannen jälkeen verenmaku kipusi kielenpäälle ja viidennen jälkeen kipu oli niin kova, että sekosin laskuissa. Tuli niitä ainakin toinen mokoma, se on varmaa. Suuret kourat pitivät olkapäistäni ja käsistäni kiinni, pitäen minua pystyssä ja torsoni avoimena teräksellä vahvistetun nyrkin iskuille. Että minä inhosin kipua.

Siitä päivästä lähtien se mummo oli paikalla melkein joka kerta, kun kävin kaupassa. Ahdistukseni vaihtui aggressioksi ja käteni alkoivat täristä. Tavallaan pelkäsin, että joku kaunis päivä minä vielä tuuppaisin tuon vanhuksen edeltäni ja menisin pelaamaan. Pelaisin siinä hamaan loppuun asti, enkä antaisi tuon tutisevan naisen laittaa enää yhtäkään kolikkoa laitteen uumeniin.

Jostakin syystä nämä mielikuvat tuntuivat liian hyviltä.

Olin aina ollut väkivaltaa vastaan. Tai oikeammin, olin aina pelännyt kipua, joten jättäydyin tietoisesti pois aktiviteeteista, joissa olisi edes mahdollisuus satuttaa itsensä. Se teki minusta muiden silmissä hyvin hämmentävän tapauksen. Yli puolet tavallisista leikeistä ja peleistä olivat sellaisia, johon en suostunut mukaan edes painostuksen alla. Sitten vielä harrastin kauheasti kaikenlaista näpertelyä. Miniatyyrit olivat suosikkejani. Niiden kokoaminen ja maalaaminen oli jotain, minkä parissa olisin viihtynyt pienen ikuisuuden.

Siinä vaiheessa kun tällainen rauhaa, etenkin omaa rauhaa, rakastava ihminen tajusi haaveilevansa, suorastaan unelmoivansa pienen, harmittoman eläkeläismummon satuttamisesta, sitä huolestui vähän väkisinkin. En oikeasti halunnut satuttaa tuota rouvaa, vaikka tämä minua suunnattomasti ärsyttikin, joten yritin keksiä aggressiolleni toista purkautumiskanavaa. Sain sen jotakuinkin ruotuun, kun aloin kerätä pelaamattomia pelirahojani pieneen nahkakukkaroon. Niihin en koskisi, vannoin itsekseni. En, vaikka ne olisivat viimeiset rahani. Vasta, kun pääsisin jälleen pelikoneen luo, pelaisin niistä jokaisen ja saisin kosmisen järjestyksen palautettua hetkeksi. Sillä ne kolikot kuuluivat siihen automaattiin.

Kului miltei kuukausi niin, etten päässyt pelaamaan kolikkoakaan. Aloin tottua siihen, joka kerta kun kävelin tuon automaattivalloittajan ohi, se tuntui vähän helpommalta. Mietin jo hetken, jos olin päässyt addiktiostani kokonaan eroon. Sitten tuli päivä, kun pelikone oli taas vapaa. Suorastaan juoksin kaupan läpi, unohdin puolet ostoksistani, ja aloin pelata kuukauden aikana kertyneitä pelirahojani hullun kiilto silmissä.

Jokainen ääni, jonka tuo kone päästi minulle, ja vain minulle, oli päätä huumaava sulosointu. Viimeisen kolikon kilahdettua automaatin uumeniin ja rullien pyöräytettyä viimeisen kerran minulle häviävän rivin, tunsin niin suurta helpotusta ja mielihyvää, että polvet pettivät altani ja lysähdin istumaan siihen kaupan eteisen lattialle. Virnuilin kuin vähäjärkinen, mutta minun oli niin käsittämättömän hyvä olla, etten jaksanut välittää. Ja addiktioni oli saanut minusta tiukemman otteen kuin koskaan.


Riemuani ei kuitenkaan kestänyt liian pitkään. Kaupan kassaneiti osasi kertoa minulle tuon minua piinanneen mummon nukkuneen pois.