tiistai 30. lokakuuta 2012

Kirje katkeruudelle

Istuit viimeiset hetket ikkunasi ääressä, kuin Joutsenlaulun vanhus, katsomassa pihalla leikkiviä lapsia. Kadehtimassa nuoruutta ja sen loppumattomalta tuntuvaa energiaa. Olit enää vanha ja väsynyt, vain odottaen kuoleman tuomaa helpotusta. Se oli surullista, että olit antanut kateutesi kalvaa niin kauan. Olisit ehtinyt tehdä elämälläsi niin paljon enemmän, jos et olisi antanut energiasi valua kateuden katkeria kanavia pitkin hukkaan. Ehkä tyttäresi olisi luonasi nyt, jos et olisi kuihtunut kylmäksi, nuivaksi vanhukseksi.

Vielä muutama vuosi sitten, kun olit jaksanut kävellä kauemmas kuin muutaman askeleen sängyltä ikkunan viereen asetetun nojatuolin luo, hän vietti aikaansa sinun kanssasi. Hän vei sinua kävelyille koettaen saada rakkauttaan lämmittämään sinun kivettynyttä sydäntäsi. Olithan hänen vanhempansa kylmyydestäsi huolimatta. Etkä voinut kuin ihmetellä, mistä hän oli perinyt sen kaiken lämmön ja huolehtivaisuuden. Sillä sinulta se ei ollut tullut.

Aina nähdessäsi vanhan, vaikeasti etenevän vanhuksen ja tämän vierellä kävelevän naisen, ajattelit väistämättä tytärtäsi. Vaikka kuinka yritit kieltää sitä itseltäsi, kaipasit häntä. Ja jälleen katkeruuden ääni kuiski viiltäviä sanoja korvaasi pakottaen sinut sulkemaan silmäsi hetkeksi. Olisiko hän lähtenyt, jos hän todella olisi välittänyt? Elämän viimeisten hetkien valuessa sormiesi välistä annoit edelleen syyn valua muiden niskaan. Aivan kuin et olisi koskaan tehnyt mitään väärin.

Pihalla naapurin kolmen lapsen isä nappasi silmät loistaen nuorimmaisensa syliinsä. Molemmat nauroivat, etkä voisi ikinä nähdä omaa katkeruuttasi miehen silmissä. Tuskin kukaan muu saattoi katsoa lastaan yhtä kateellisena. Sinullakin oli vielä silloin aikaa elää, mutta päätit sen sijaan katkeroitua ainoalle tyttärellesi siitä, että tällä oli sitä vielä enemmän. Etkä vieläkään suostunut ymmärtämään kuinka typerä olit jo silloin. Jos olisit silloin ymmärtänyt kuinka hän jumaloi sinua, kuinka täydellisesti hän tukeutui sinuun, ainoaan elossa olevaan vanhempaansa, olisiko se muuttanut mitään?

Et ollut aina kärsinyt siitä, tunteettomuudesta ja kivisestä sydämestä, vaikka se olikin alkanut jo kauan ennen kuin jäit yksin. Tajusitko sen itse, katsellessasi lapsen leikkiä hiekkalaatikolla? Poika sattui vahingossa vilkaisemaan ikkunaasi ja huomatessaan sinut, hän hymyili. Pidäkkeetöntä, iloista hymyä, palauttaen sinut omaan lapsuuteesi. Kuinka itse olit vielä viattomuutesi päivinä hymyillyt jopa sille naapurin tiuskivalle rouvalle. Ne taisivat olla viimeiset muistosi, joita ei varjostanut katkeruuden kylmä varjo.

Mitä sinulle tapahtui, rakas?

Katsoin, kuinka suljit silmäsi ja kylmyys suli kasvoiltasi viimeisten hengenvetojen myötä. Näytit niin rauhalliselta. Pian olisit luonani jälleen. Ehkä saisin sen viattoman, iloisen hymyn palautettua kasvoillesi.