Istuit viimeiset hetket ikkunasi ääressä, kuin Joutsenlaulun
vanhus, katsomassa pihalla leikkiviä lapsia. Kadehtimassa nuoruutta ja sen
loppumattomalta tuntuvaa energiaa. Olit enää vanha ja väsynyt, vain odottaen
kuoleman tuomaa helpotusta. Se oli surullista, että olit antanut kateutesi
kalvaa niin kauan. Olisit ehtinyt tehdä elämälläsi niin paljon enemmän, jos et
olisi antanut energiasi valua kateuden katkeria kanavia pitkin hukkaan. Ehkä
tyttäresi olisi luonasi nyt, jos et olisi kuihtunut kylmäksi, nuivaksi
vanhukseksi.
Vielä muutama vuosi sitten, kun olit jaksanut kävellä
kauemmas kuin muutaman askeleen sängyltä ikkunan viereen asetetun nojatuolin
luo, hän vietti aikaansa sinun kanssasi. Hän vei sinua kävelyille koettaen
saada rakkauttaan lämmittämään sinun kivettynyttä sydäntäsi. Olithan hänen
vanhempansa kylmyydestäsi huolimatta. Etkä voinut kuin ihmetellä, mistä hän oli
perinyt sen kaiken lämmön ja huolehtivaisuuden. Sillä sinulta se ei ollut
tullut.
Aina nähdessäsi vanhan, vaikeasti etenevän vanhuksen ja
tämän vierellä kävelevän naisen, ajattelit väistämättä tytärtäsi. Vaikka kuinka
yritit kieltää sitä itseltäsi, kaipasit häntä. Ja jälleen katkeruuden ääni
kuiski viiltäviä sanoja korvaasi pakottaen sinut sulkemaan silmäsi hetkeksi.
Olisiko hän lähtenyt, jos hän todella olisi välittänyt? Elämän viimeisten
hetkien valuessa sormiesi välistä annoit edelleen syyn valua muiden niskaan.
Aivan kuin et olisi koskaan tehnyt mitään väärin.
Pihalla naapurin kolmen lapsen isä nappasi silmät loistaen
nuorimmaisensa syliinsä. Molemmat nauroivat, etkä voisi ikinä nähdä omaa
katkeruuttasi miehen silmissä. Tuskin kukaan muu saattoi katsoa lastaan yhtä
kateellisena. Sinullakin oli vielä silloin aikaa elää, mutta päätit sen sijaan
katkeroitua ainoalle tyttärellesi siitä, että tällä oli sitä vielä enemmän.
Etkä vieläkään suostunut ymmärtämään kuinka typerä olit jo silloin. Jos olisit
silloin ymmärtänyt kuinka hän jumaloi sinua, kuinka täydellisesti hän tukeutui
sinuun, ainoaan elossa olevaan vanhempaansa, olisiko se muuttanut mitään?
Et ollut aina kärsinyt siitä, tunteettomuudesta ja kivisestä
sydämestä, vaikka se olikin alkanut jo kauan ennen kuin jäit yksin. Tajusitko
sen itse, katsellessasi lapsen leikkiä hiekkalaatikolla? Poika sattui
vahingossa vilkaisemaan ikkunaasi ja huomatessaan sinut, hän hymyili.
Pidäkkeetöntä, iloista hymyä, palauttaen sinut omaan lapsuuteesi. Kuinka itse
olit vielä viattomuutesi päivinä hymyillyt jopa sille naapurin tiuskivalle
rouvalle. Ne taisivat olla viimeiset muistosi, joita ei varjostanut katkeruuden
kylmä varjo.
Mitä sinulle tapahtui, rakas?
Katsoin, kuinka suljit silmäsi ja kylmyys suli kasvoiltasi
viimeisten hengenvetojen myötä. Näytit niin rauhalliselta. Pian olisit luonani
jälleen. Ehkä saisin sen viattoman, iloisen hymyn palautettua kasvoillesi.
