Olohuone on siisti. Ei sisustuslehtien kliininen ja
valkoinen siisti, vaan elämää nähnyt ja silti järjestyksessä.
Järjestelmällisyys jatkuu nurkan takana pilkistävään keittiöön, josta kantautuu
rauhallisen tekemisen kolahtelua. Katseeni kiertää olohuoneen seinustoilla
pysähtyen hetkeksi kirjahyllyyn ja sen jälkeen takan reunalle. Esillä on paljon
valokuvia ja yhteen olohuoneen nurkkaan on tehty tilaa pienelle leikkinurkalle.
Palaan mielessäni hetken matkaa ajassa taaksepäin ja koetan
miettiä, olinko nähnyt tuulikaapissa pieniä kenkiä tai sadetakkia.
Katson tarkemmin esillä olevia valokuvia, kehtaamatta
kuitenkaan nousta sohvalta, johon olen jo ehtinyt istahtaa. Sama lettipäinen
sankaritar tuntuu esiintyvän lähes jokaisessa kuvassa taaperosta kouluikäiseen
asti. Vasta nyt huomaan takanreunalla yksinkertaisissa kehyksissä olevan
koulukuvan kummallakin puolella olevan kynttilänjalan. Viimein uteliaisuuteni
ottaa minusta vallan ja nousen katsomaan kuvaa tarkemmin.
En ikinä osaa arvioida etenkään lasten ikää oikein, mutta
kuvan tyttö näyttää silmiini korkeintaan yhdeksänvuotiaalta. Hipaisen puisen
kehyksen reunaa ja huomaan, miten kehyksissä tai sen vierillä olevissa
kynttilöissä ei näy pölynhiukkastakaan.
Yksinäinen hiljaisuuteni katkeaa, kun keittiössä puuhannut Dave
kävelee olohuoneen puolelle pieni tarjotin käsissään. Hänen hymynsä on
pinnallisempi kuin silloin, kun hän päästi minut sisään, ja jälkeenpäin
ymmärrän, että minun pitäisi ottaa se vihjeenä. En kuitenkaan ota, vaan kysyn:
”Onko hän tyttäresi?”
Mies laskee tarjottimen sohvapöydälle niin, että toinen
vielä tyhjänä olevista kupeista pääsee kaatumaan ja hetken pelkään sen
särkyvän. Tärisevin käsin Dave nostaa kupin pystyyn ja suo minulle pahoitellen
kevyen hymyn, joka ei ulotu silmiin asti.
”Kyllä”, hän vastaa kysymykseeni. Miehen äänessä on
karheutta, joka viimeistään saa minut ymmärtämään, että olen esittänyt
kysymyksen, joka olisi pitänyt jättää esittämättä. Hän viittaa minut istumaan
ja tottelen jatkamatta aiheesta, vaikka vahva reaktio on herättänyt uteliaisuuteni.
Dave kaataa kummankin kuppiin teetä. Hän ei sano sanaakaan,
joten kumarrun poimimaan sohvan vierestä lattialla olevasta laukusta lehtiön ja
kynän. Kun suoristaudun, katseeni kiinnittyy kirjahyllyllä olevaan valokuvaan.
Huomasin sen jo aiemmin, mutta nyt, kun kuvan sankaritar oli selkeästi
kielletty puheenaihe, katson sitä tarkemmin.
Tyttö hymyilee leveästi kameralle päällään vaaleanpunainen
prinsessamekko ja selkeästi Disney-linna taustalla häämöttäen. Prinsessa
Ruusunen, tajuan yhtäkkiä katsellessani kuvaa. Vilkaisen Davea vain
huomatakseni, että tämän katse on seurannut omaani kirjahyllyllä komeilevaan
kehykseen ja hetken verran miehen katseessa on enemmän tunnetta kuin voisin
ikinä sanoillani maalata.
Siinä hetkessä tajuan, etten katso miestä, joka ei saa nähdä
lastaan tarpeeksi usein. Minä katson miestä, joka ei saa nähdä lastaan enää
ikinä.
Enkä kysy enää ainoatakaan kysymystä hänen tyttärestään.
Kun lähes tuntia myöhemmin suljen ulko-oven perässäni,
tunnen oloni kovin ristiriitaiseksi. Haluan kuollakseni tietää, mitä on
tapahtunut, vaikka tiedän, että se kivi minun tulisi jättää kääntämättä. Kuulen
hiljaisen napsahduksen, kun Dave kääntää valokatkaisijaa eteisessä ja
sivusilmällä huomaan miten tuulikaapin valo sammuu. Kietoudun tiukemmin avonaisena
lepattavaan takkiini ja suuntaan hämärän pihan poikki kohti autoani.
*
Ulkona tuulee, kun kävelen hautausmaan poikki lukien
hautakivien nimiä. Keltainen takkini tuntuu kirkuvan huomiota hiljaisuuden
keskellä ja kaulahuivistani huolimatta palelen. Viimein katseeni löytää
etsimänsä ja pysähdyn. Hautakiveen on kaiverrettu rukoileva enkeli, ja hetken
olen varma näkeväni sen poskella kyyneleen.
Rakastettu tyttäremme
Emily
Älä sano hyvästi,
vaan näkemiin,
sillä kohtaamme vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti