Puumiekka

Joskus, kun vain istuu autossa katseen levätessä jossain ojanpientareen tienoilla, sitä katsoo ulos näkemättä oikeastaan mitään. Vain harmaata ja ruskeaa, jotka vilistävät sävyjen vaihtelevana massana ohi, eikä tarvita kuin yksi pieni esine, yksi tuttu muoto, jonka mieli ymmärtää ennen kuin rekisteröi näkemänsä loppuun asti. Siinä silmänräpäyksessä tapahtuu monta asiaa: empatia hyppää nollasta sataan, kaikenlaiset kuvat nousevat mieleen ja mikä tärkeintä, koko reaktion aloittanut esine on jo niin kaukana takana, ettei auta edes kuikuilla taaksepäin ja etsiä sitä katseellaan.

Mutta sitä ei voi vain lakata ajattelemasta.

Kahdesta kapeasta laudanpätkästä yhteen naulattu risti, jota ei ole käsitelty tai koristeltu mitenkään, ja häivähdys jotain kirkkaan keltaista, jonka mieli yhdistää tähän aikaan vuodesta muovikukaksi. Tai ehkä se oli oikea.

Liekö se rakkautta lainkaan mennä sieltä, mistä aita on matalin vai onko se silkkaa itsekkyyttä, katkeruutta, tarvetta saada jokin asia päätökseen. Kuka sen ristin on laittanut? Kuka ja miksi? Rakkaudesta, kaipuusta, syyllisyydestä tai syyllistämisestä?

Kenen muistolle se risti edes on laitettu? Onko se jonkun pihamaan laitamille pystytetty muistomerkki rakkaalle lemmikille, mutta jos on, miksi se katsoisi tielle päin. (Mistä sen tietää mihin suuntaan risti katsoo, kun se on samanmuotoinen, katsoi sitä edestä tai takaa? Kyllä sen tietää, jotenkin kummallisesti ihmiselle on sisäänrakennettu sellaisia asioita, kuten tieto siitä, mihin suuntaan risti katsoo, kun se on rakennettu näin. Eikä sillä ole edes silmiä.) Ehkä siellä on tapahtunut jokin onnettomuus joskus. Vaihtoehtoiset skenaariot juoksevat mielen läpi ja uudestaan, mutta mieli on jo jumiutunut yhteen. Yhdestä se ei osaa päästää irti, koska se tuntuu pahimmalta.

Entä jos se risti on siinä, koska lapsi on kuollut?

Mielikuvat nousevat pintaan liian vahvoina, liian elävinä, liian mahdollisina. Sitä kykenee kuvittelemaan ihan liian pitkälle, ihan liian selkeästi, kunnes ollaan pisteessä, josta eteenpäin ei vain halua nähdä ja sulkee silmänsä, vaikka kuvat pyörivätkin mielen sisällä, eivätkä sen ulkopuolella. Silmien sulkemisesta ei ole mitään apua ja samalla se on eleenä niin kovin lohdullinen, kuin muun maailman voisi vain sulkea pois, kun sulkee silmänsä.

Rekan alle jäävää viisivuotista ei halua ajatella yhtään sen pidemmälle kuin on pakko. Se tuntuu pahalta.

Ja onhan aina se vaihtoehto, että silmät näkivät jotakin, mitä ei oikeasti ollutkaan ja mieli ylitulkitsi sen saman tien jättämättä tilaa rationaaliselle ajattelulle. Miksi ajatella järjellä, kun nopeampaa on hypätä empatian syvimpään kuoppaan ja kiduttaa itseään siellä ihan ilman syytä. Ihmismieli on välillä todella hassu kapistus.

Ehkä se risti olikin vain puumiekka.