tiistai 17. heinäkuuta 2018

Puumiekka


Joskus, kun vain istuu autossa katseen levätessä jossain ojanpientareen tienoilla, sitä katsoo ulos näkemättä oikeastaan mitään. Vain harmaata ja ruskeaa, jotka vilistävät sävyjen vaihtelevana massana ohi, eikä tarvita kuin yksi pieni esine, yksi tuttu muoto, jonka mieli ymmärtää ennen kuin rekisteröi näkemänsä loppuun asti. Siinä silmänräpäyksessä tapahtuu monta asiaa: empatia hyppää nollasta sataan, kaikenlaiset kuvat nousevat mieleen ja mikä tärkeintä, koko reaktion aloittanut esine on jo niin kaukana takana, ettei auta edes kuikuilla taaksepäin ja etsiä sitä katseellaan.

Mutta sitä ei voi vain lakata ajattelemasta.

Kahdesta kapeasta laudanpätkästä yhteen naulattu risti, jota ei ole käsitelty tai koristeltu mitenkään, ja häivähdys jotain kirkkaan keltaista, jonka mieli yhdistää tähän aikaan vuodesta muovikukaksi. Tai ehkä se oli oikea.

Liekö se rakkautta lainkaan mennä sieltä, mistä aita on matalin vai onko se silkkaa itsekkyyttä, katkeruutta, tarvetta saada jokin asia päätökseen. Kuka sen ristin on laittanut? Kuka ja miksi? Rakkaudesta, kaipuusta, syyllisyydestä tai syyllistämisestä?

Kenen muistolle se risti edes on laitettu? Onko se jonkun pihamaan laitamille pystytetty muistomerkki rakkaalle lemmikille, mutta jos on, miksi se katsoisi tielle päin. (Mistä sen tietää mihin suuntaan risti katsoo, kun se on samanmuotoinen, katsoi sitä edestä tai takaa? Kyllä sen tietää, jotenkin kummallisesti ihmiselle on sisäänrakennettu sellaisia asioita, kuten tieto siitä, mihin suuntaan risti katsoo, kun se on rakennettu näin. Eikä sillä ole edes silmiä.) Ehkä siellä on tapahtunut jokin onnettomuus joskus. Vaihtoehtoiset skenaariot juoksevat mielen läpi ja uudestaan, mutta mieli on jo jumiutunut yhteen. Yhdestä se ei osaa päästää irti, koska se tuntuu pahimmalta.

Entä jos se risti on siinä, koska lapsi on kuollut?

Mielikuvat nousevat pintaan liian vahvoina, liian elävinä, liian mahdollisina. Sitä kykenee kuvittelemaan ihan liian pitkälle, ihan liian selkeästi, kunnes ollaan pisteessä, josta eteenpäin ei vain halua nähdä ja sulkee silmänsä, vaikka kuvat pyörivätkin mielen sisällä, eivätkä sen ulkopuolella. Silmien sulkemisesta ei ole mitään apua ja samalla se on eleenä niin kovin lohdullinen, kuin muun maailman voisi vain sulkea pois, kun sulkee silmänsä.

Rekan alle jäävää viisivuotista ei halua ajatella yhtään sen pidemmälle kuin on pakko. Se tuntuu pahalta.

Ja onhan aina se vaihtoehto, että silmät näkivät jotakin, mitä ei oikeasti ollutkaan ja mieli ylitulkitsi sen saman tien jättämättä tilaa rationaaliselle ajattelulle. Miksi ajatella järjellä, kun nopeampaa on hypätä empatian syvimpään kuoppaan ja kiduttaa itseään siellä ihan ilman syytä. Ihmismieli on välillä todella hassu kapistus.

Ehkä se risti olikin vain puumiekka.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Näkemiin


Olohuone on siisti. Ei sisustuslehtien kliininen ja valkoinen siisti, vaan elämää nähnyt ja silti järjestyksessä. Järjestelmällisyys jatkuu nurkan takana pilkistävään keittiöön, josta kantautuu rauhallisen tekemisen kolahtelua. Katseeni kiertää olohuoneen seinustoilla pysähtyen hetkeksi kirjahyllyyn ja sen jälkeen takan reunalle. Esillä on paljon valokuvia ja yhteen olohuoneen nurkkaan on tehty tilaa pienelle leikkinurkalle.

Palaan mielessäni hetken matkaa ajassa taaksepäin ja koetan miettiä, olinko nähnyt tuulikaapissa pieniä kenkiä tai sadetakkia.

Katson tarkemmin esillä olevia valokuvia, kehtaamatta kuitenkaan nousta sohvalta, johon olen jo ehtinyt istahtaa. Sama lettipäinen sankaritar tuntuu esiintyvän lähes jokaisessa kuvassa taaperosta kouluikäiseen asti. Vasta nyt huomaan takanreunalla yksinkertaisissa kehyksissä olevan koulukuvan kummallakin puolella olevan kynttilänjalan. Viimein uteliaisuuteni ottaa minusta vallan ja nousen katsomaan kuvaa tarkemmin.

En ikinä osaa arvioida etenkään lasten ikää oikein, mutta kuvan tyttö näyttää silmiini korkeintaan yhdeksänvuotiaalta. Hipaisen puisen kehyksen reunaa ja huomaan, miten kehyksissä tai sen vierillä olevissa kynttilöissä ei näy pölynhiukkastakaan.

Yksinäinen hiljaisuuteni katkeaa, kun keittiössä puuhannut Dave kävelee olohuoneen puolelle pieni tarjotin käsissään. Hänen hymynsä on pinnallisempi kuin silloin, kun hän päästi minut sisään, ja jälkeenpäin ymmärrän, että minun pitäisi ottaa se vihjeenä. En kuitenkaan ota, vaan kysyn:

”Onko hän tyttäresi?”

Mies laskee tarjottimen sohvapöydälle niin, että toinen vielä tyhjänä olevista kupeista pääsee kaatumaan ja hetken pelkään sen särkyvän. Tärisevin käsin Dave nostaa kupin pystyyn ja suo minulle pahoitellen kevyen hymyn, joka ei ulotu silmiin asti.

”Kyllä”, hän vastaa kysymykseeni. Miehen äänessä on karheutta, joka viimeistään saa minut ymmärtämään, että olen esittänyt kysymyksen, joka olisi pitänyt jättää esittämättä. Hän viittaa minut istumaan ja tottelen jatkamatta aiheesta, vaikka vahva reaktio on herättänyt uteliaisuuteni.

Dave kaataa kummankin kuppiin teetä. Hän ei sano sanaakaan, joten kumarrun poimimaan sohvan vierestä lattialla olevasta laukusta lehtiön ja kynän. Kun suoristaudun, katseeni kiinnittyy kirjahyllyllä olevaan valokuvaan. Huomasin sen jo aiemmin, mutta nyt, kun kuvan sankaritar oli selkeästi kielletty puheenaihe, katson sitä tarkemmin.

Tyttö hymyilee leveästi kameralle päällään vaaleanpunainen prinsessamekko ja selkeästi Disney-linna taustalla häämöttäen. Prinsessa Ruusunen, tajuan yhtäkkiä katsellessani kuvaa. Vilkaisen Davea vain huomatakseni, että tämän katse on seurannut omaani kirjahyllyllä komeilevaan kehykseen ja hetken verran miehen katseessa on enemmän tunnetta kuin voisin ikinä sanoillani maalata.

Siinä hetkessä tajuan, etten katso miestä, joka ei saa nähdä lastaan tarpeeksi usein. Minä katson miestä, joka ei saa nähdä lastaan enää ikinä.

Enkä kysy enää ainoatakaan kysymystä hänen tyttärestään.

Kun lähes tuntia myöhemmin suljen ulko-oven perässäni, tunnen oloni kovin ristiriitaiseksi. Haluan kuollakseni tietää, mitä on tapahtunut, vaikka tiedän, että se kivi minun tulisi jättää kääntämättä. Kuulen hiljaisen napsahduksen, kun Dave kääntää valokatkaisijaa eteisessä ja sivusilmällä huomaan miten tuulikaapin valo sammuu. Kietoudun tiukemmin avonaisena lepattavaan takkiini ja suuntaan hämärän pihan poikki kohti autoani.

*

Ulkona tuulee, kun kävelen hautausmaan poikki lukien hautakivien nimiä. Keltainen takkini tuntuu kirkuvan huomiota hiljaisuuden keskellä ja kaulahuivistani huolimatta palelen. Viimein katseeni löytää etsimänsä ja pysähdyn. Hautakiveen on kaiverrettu rukoileva enkeli, ja hetken olen varma näkeväni sen poskella kyyneleen.


Rakastettu tyttäremme
Emily

Älä sano hyvästi,
vaan näkemiin,
sillä kohtaamme vielä.