tiistai 29. toukokuuta 2012

Kuoleman lempeä puoli

Pitkä ja hoikka tummiin pukeutunut hahmo tutkaili ilmeettömästi surullista näkyä edessään. Pienen kylän talot olivat palaneet jo tunteja, mutta raskaista tukeista rakennetut talot paloivat kauan. Missään ei ollut näkynyt liikettä sen jälkeen kun joukkio ryösteleviä hunneja oli saanut tuhotyönsä päätökseen. Hahmo huokaisi syvään, missä häntä enää täällä muka tarvittaisiin. Kylä oli eloton, kaikki oli tapettu kylmästi.
Liekit nuolivat hirsiä ahmien, saaden lumen paikoitellen sulamaan. Alimmat hirret olivat märkiä, ne palaisivat kauiten. Hahmo oli nähnyt näitä lähikuukausina paljon, mutta jaksoi aina toivoa että jossain olisi edes yksi ketä hän voisi auttaa. Mutta hunnit eivät jättäneet yhdenkään poloisen sielun ruumista rauhaan, vaan tärvelivät kaikki.
Hahmon kehon läpi kulki väristys, kun hänen mieleensä palasi kuva nuoresta naisesta, jonka poskilla valuivat paksut kyynelnorot, ja joka huusi henkensä edestä itseään kolme kertaa kookkaamman, jo juopuneen hunninottaessa tämän kiinni pitääkseen vähän hauskaa kauniilla keholla.
Hahmoa oksetti, hän olisi halunnut tehdä jotain, jotain muuta kuin katsoa vierestä ja toivoa että edes yksi sielu säästyisi häpäisemiseltä. Mutta häntä rajoittivat säännöt, hän ei saanut puuttua elämään, vaikka se olisi miten ilkeätä hyvänsä. Hän oli erikoinen ja hänellä oli monta nimeä, tunnetuin niistä oli luultavasti Kuolema.

Syvään huokaisten Kuoleman ruumiillistuma kääntyi lähteäkseen surullisen näyn partaalta, kun hän kuuli lähistöltä kevyeen nyyhkäisyn. Kuolema katsoi ympärilleen, nähden vain vaeltavia yksinäisiä sieluja jotka itkivät ruumiinsa häpäisemistä, ja jotka olivat kieltäytyneet seuraamasta häntä. Ne olivat halunneet jäädä kyläänsä, nähdä kuinka se kukoistaisi uudelleen ja suojella sitä samalta kohtalolta.
Eihän Kuolema voinut kertoa heille, että tämä toive ei koskaan toteutuisi, kukaan ei koskaan rakentaisi tänne uutta kylää, ei kun oli kuullut tämän kohtalosta. Eivätkä sielut varmaankaan olisi edes uskoneet häntä, hänhän yritti vain houkutella heidät manan maille.
Nyyhkäisy kuului uudelleen, ja Kuolema oli varma kyseessä olevan elävän nyyhkäys, ei suinkaan riivattujen lohduton ja mieltä riipivä parku. Ja kun hän oikein tarkkaan katsoi, hän näki pienen tytön polvistuneena kauniin nuoren naisen teurastetun ruumiin vierelle. Naisen sielu hyöri tytön ympärillä, kuin yrittäen lohduttaa tätä, mutta eihän kuolevainen voinut nähdä ruumiista irtautunutta sielua.
Kuolema käveli ääneti paikalle, laski kätensä haamun olkapäälle ja kuiskasi hyvin hiljaa: ”Minä huolehdin tytöstä, sinun on parempi poistua tästä kylästä.” Nainen näytti hätääntyneeltä, ja Kuolema huokaisi syvään. Hän pyöräytti kättään ilmassa kahdesti, saaden takavasemmalle ilmestymään painavat kiviset pariovet.
”Mene, hän kyllä muistaa sinut.” Kuolema työnsi ovet auki ja naisen sielu poistui vastahakoisesti ovesta. Kuolema veti raskaat ovet kiinni, ja samalla hetkellä kun niiden olisi kuulunut pamahtaa yhteen, ne katosivat.

Kuolema polvistui tytön viereen ja laski käden tämän olkapäälle. Tyttö käänsi säikähtäneenä päätään, ja Kuolema hymyili tälle rauhoittavasti. Tyttö vastasi varovaisesti hymyyn, ja Kuolema pörrötti hänen lyhyitä tummia hiksiaan.
”Tulehan pikkuinen, minä vien sinut pois täältä”, Kuolema sanoi ja nousi seisomaan. Tyttö nousi hänen vierelleen ja Kuolema seuralaisineen lähtivät kävelemään pois kylästä. Kuolema tunsi kevyen hipaisun kädessään ja katsahti alas, jossa tyttö katsoi häneen hivenen pelokkaasti. Kuolema hymyili tytölle ja otti tämän pienen käden käteensä ja loihti heidän eteensä painavat kiviset pariovet.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Pigs on the Wing

Ruska on mentyään jättänyt lehtiin pääasiassa kuolleen ruskean värin. Suurin osa lehtipuista seisoo paljaana, kirpeän tuulen riepoteltavana. Tylypahkan pihalla, lammen rannalla, siellä, mihin suuri tammi jättää kesäisin varjonsa, seisoo poika, jonka hiekanvärisiä hiuksia tuuli riepottelee. Hän vetää takkiaan tiukemmin kiinni ja nostaa punakeltaraidallisen kaulahuivin nenän yli. Vielä on syksy, mutta sää lupailee talvea lähipäivinä. Taivaanranta on lohduttoman harmaa paksuista pilvimassoista.
”Remus!” Tuttu ääni saa pojan kääntämään selkänsä lammelle. Hän hymyilee kaulahuivinsa suojissa nähdessään mustahiuksisen ystävänsä viilettävän pihan poikki häntä kohti. Vaikka toinen on laittanut hiuksensa kiinni, tuuli tekee parhaansa sotkeakseen ne juoksijan kasvoille.
”What are you doing here?” Remus kysyy yhä hymyillen toisen pysähtyessä hänen viereensä hengästyneenä.
”That’s my question! It’s freezing! Now, come, let’s go inside”, pojista pidempi vastaa tasattuaan hetken hengitystään. Kuin sanojensa vakuudeksi tämä alkaa hieroa käsivarsiaan saaden pihkanväriset silmät nauramaan iloisesti, naurua, joka kaartaa suupielet ylöspäin, mutta ei aivan karkaa huulien välistä tuulen vietäväksi.
”Not yet, dear”, Remus hymähtää pehmeästi ja kääntää katseensa taivaanrantaan. Hän huomaa toisen takin olevan auki, mutta ei puutu asiaan sen enempää.
”How long -”, mustahiuksinen poika aloittaa valittavalla äänellä, mutta huulille painettu sormi hiljentää hänet miltei saman tien.
”Sirius, we don’t need to hurry.”
“Says Mr. I-need-to-use-all-of-my-freetime-to-read-for-my-O.W.L.s”, Sirius tuhahtaa ja pyöräyttää silmiään. Hän ristii kätensä rinnalleen ja seuraa Remuksen katsetta taivaanrannalle. Poika ei huomaa kaulahuivin taakse piilotettua hymyä.
”Reading can wait for a moment. Want me to warm you?” Remus kääntää lempeän hymynsä itseään aavistuksen pidempää poikaa kohti.
”Sure”, toinen vastaa ja kaappaa pojan kainaloonsa. Hän painaa päänsä hiekanvärisiin hiuksiin ja unohtaa hetkeksi sen kylmän tuulen, joka piiskaa molempien hiuksia kasvoille ja pyrkii hänen paitansa alle.
”If you didn’t care what happened to me, and I didn’t care for you”, Remus mutisee hiljaa tavoitellen sanoilleen jonkunlaista melodiaa, jota Sirius ei tunnista.
”Then what?”
”We would zig zag our way through the boredom and pain.”
Kevyet pisarat osuvat ruohikkoa peittäviin lehtiin rapisten.
”Occasionally glancing up through the rain”, Remus jatkaa yhä melodiaa hakien välittämättä alkavasta sateesta. Samassa taivas kuitenkin repeää ja massiiviset pisarat kastelevat maan loiskahdusten saattelemana.
”Come on! Let’s go!” Sirius huudahtaa ja vetää toista poikaa mukanaan kohti linnaa. Pisarat rikkovat järven pinnan tuottaen sekalaisen sinfonian.
”No, not yet. The song is still unfinished”, Remus vastaa hymyillen ja tarttuu sadetta karkuun juoksevan pojan käsistä.
”Then finish it, hurry up!”
“Wondering which of the buggers to blame”, poika jatkaa pitämättä minkään valtakunnan kiirettä. Sade iholla tuntuu virkistävältä, se tuntuu pyyhkivän viimeaikojen stressin pois. Siriuskin lopettaa vetämisen tajutessaan, että se on täysin turhaa. He kastuivat jo.
”And watching for pigs on the wing”, Remus hymisee hiljaa, hiljenee ja lähtee hymyillen kävelemään pihan halki kohti linnaa.
”That’s it?” mustahiuksinen kysyy epäuskoisena.
”Yep.”
”What the hell? What is that anyway?”
“It’s song of Pink Floyd, muggle music”, Remus selittää ja hymähtää päälle.
“Well, did this Mr. Floyd also stand in the rain mumbling this song?” Sirius kysyy ärsyyntyneen kuuloisena ja saa seuralaisensa nauramaan.
”No, I don’t think they did”, Remus vastaa hymyillen.
“They? So there is more than one whacko?” pojista pidempi kysyy parkaisten.
“Yeah, a band of whackos”, toinen vastaa nauraen ja työntää mustahiuksisen pojan Tylypahkan suurista ovista sisään, suojaan tuulelta ja sateelta.

*

A/N: Käytetyt laulunsanat Pink Floydin kappaleesta Pigs on the Wing

torstai 17. toukokuuta 2012

Pääskysherra, osa 2


Kului jälleen muutamia päiviä ennen kuin sosiaalisilta kiireiltäni ehdin samaiseen puistoon seuraavan kerran. Nähdessäni jälleen tutun tweedtakin, minua hymyilytti ja tällä kertaa istahdin suoraan penkille hänen viereensä.

”Se on päivänvarjo”, töksäytin ajattelematta ja vilkaisin häntä vain nähdäkseni huvittuneen virneen, joka kohosi hänen kapeille huulilleen. Keskustelu ei kuitenkaan alkanut, vaan päättyi kuin seinään ja annoin itseni vaipua ajatuksiini. Seurasin hänen katsettaan jonnekin taivaanrantaan ja mietin lomaani, jonka loppu lähestyi uhkaavasti.

”Se oli hyvää.”

Hänen kommenttinsa tuli täysin tyhjästä ja sai minut havahtumaan vain sen verran, että äännähdin kysyvästi. En tahtonut ymmärtää mistä hän puhui.

”Jäätelö”, Pääskysherra jatkoi selittävästi, ”vaan mahtaako sitä olla muun makuisena?”

Käänsin katseeni häneen ja näin puhtaan uteliaisuuden hänen veikeissä silmissään.

”On”, vastasin saamatta äänestäni sitä hämmentyneisyyttä, jota toisen kysymys minussa herätti. Uteliaisuus vaihtui toverilliseen hymyyn ja hän kaivoi povitaskustaan hopeisen taskukellon. Kansi aukesi naksahtaen ja tarkistettuaan viisarien asennon hän sulki sen samaisen pienen naksahduksen saattelemana. Sitten hän kaivoi tweedtakkinsa taskusta vanhan nahkaisen kukkaron ja ojensi minulle viiden euron setelin.

”Hae meille jotakin muuta tällä kertaa.”

Katsoin Pääskysherraa hetken ennen kuin tartuin hänen ojentamaansa rahaan. Nousin ylös, suljin päivänvarjoni ja jätin sen penkille.

”Mistä sinä pidät?”

Kysymys oli mielestäni looginen, vaikkei sitä edeltänyt keskustelu mahtunutkaan aivan samalle rationaalisuuden tasolle sen kanssa. Sain vastaukseksi hyvin lapsenomaista iloa ilmentävän hymyn ja hartioiden kohautuksen.

”En minä tiedä.”


Hain hänelle suklaajäätelön ja otin itse jälleen nougatin. Tajusin jopa ottaa pari serviettiä, jotka kietaisin tötteröiden ympärille ennen kuin lähdin suuntaamaan kohti penkkiä. Koska kulkeminen ilman päivänvarjoa oli nopeampaa, osittain myös siksi, etten välittänyt tuhlata aikaa kuumassa auringonpaisteessa, jäätelö ei ehtinyt tahrata sormiani tällä kertaa. Ojensin mitään sanomatta suklaatötterön penkillään istuvalle Pääskysherralle, joka ei tälläkään kertaa suonut minulle kiitosta. Se ärsytti minua aavistuksen, ei niin paljoa, että olisin näyttänyt sitä, mutta sen verran, että huomasin sen itse.

Istuuduttuani laitoin oman tötteröni hetkeksi keltaisen hameeni alta pilkistävien polvieni väliin, että sain avattua päivänvarjoni. Kun sain sen jälleen epämukavasti selkänojan ja selkäni väliin, antauduin nautiskelemaan jäätelöstäni. Jos jatkaisin tätä tahtia, liikakilot alkaisivat kertyä vyötäröni seutuville ja viimeiset rippeet alhaisesta itsetunnostani karkaisivat hyppysistäni. Ja niin vaivalla niitäkin rippeitä olin metsästänyt, ettei minulla olisi varaa päästää niitä menemään.


Me emme keskustelleet. Se ei jotenkin sopinut kuvioon. Ja vaikka hiljaisuudessa oli edelleen hyppysellinen kiusallisuutta, olin jo paremmin sinut sen kanssa. En täysin, sillä luultavasti hiljaisuus ei olisi tuntunut kiusalliselta, jos olisin ollut täydellisen sinut sen kanssa. Kuitenkaan luonteeseeni ei kuulunut järjetön selittämisentarve, joten tyydyin hiljaisuuteen. Sellainen olin aina jokaisen asian kanssa, tyydyin siihen mitä sain, oli se sitten tarpeeksi tai ei.

Ikävä kyllä luonteenlaatuni oli sellainen, että minua oli helppoa kiusata. Jo ensimmäisillä luokilla väärät ihmiset olivat huomanneet sen ja vaikka siitä seurannut kiusaaminen ei ollut yleistä nälvimistä ja pilkantekoa, minua kohdeltiin väärin. Mutta minä tyydyin siihen. Jotenkin uskottelin itselleni, että ansaitsin sen, vaikka tiesin, ettei se ollut totuus. Minä en ansainnut aina saada huonoimpia vesivärejä tai tulla viimeiseksi valittuna joukkueeseen. Ei ollut oikein, että minä olin aina se, joka pyöritti hyppynarua, tai se, joka aina haki pallon, kun se meni lampeen tai muuten vain liian kauas. Mutta olin tyytynyt siihen silloin ja vastaavasti tyydyin elämässäni samanlaisiin epäkohtiin yhä vain.


Syötyäni jäätelöni katsoin kuinka minua hitaammaksi osoittautunut mies söi omansa loppuun. Mieleni teki kysyä oliko suklaa ollut parempaa kuin nougat, mutta sen sijaan nousin ja asettelin jälleen päivänvarjon olalleni. Katsoimme hetken toisiamme ennen kuin nyökkäsin. Hän vastasi eleeseen vastaavalla, enkä edes tajunnut hymyileväni. Käännyin ja lähdin.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Meri ja mies

Mies istuu meren rannalla aivan rantaviivan tuntumassa. Vaikka ilma on viileä ja navakka tuuli puhaltaa hänen hiuksiaan sekaisin, mies on riisunut kenkänsä ja sukkansa. Meren liplatus hyväilee hänen paljaita jalkapohjiaan.

Hän on tullut tänne niin kauan kuin saattoi muistaa. Vuosien mittaan merestä oli tullut hänelle ystävä, sillä vaikka hän ei sitä ääneen myönnäkään, mies saattaa kuulla hiljaa kuiskattuja sanoja meren pauhusta, kuin suunnaton vesimassa olisi vastannut hänen suurimpiin murheisiinsa. Täällä hän on vuodattanut sydämensä vereslihalle ja saanut kummallisen rauhantunteen sisälleen. Täällä mies kokee aina tulevansa ymmärretyksi. Rakastetuksi.

Tällä kertaa miehen kasvot kuitenkin hohtavat kilpaa auringon kanssa, eikä sanoja edes tarvita. Siitä huolimatta hän selittää. Hän on rakastunut, tavannut elämäänsä täydellisesti sopivan naisen. Ja niin syvällä onnessaan hän on, ettei huomaa meren käynnin muuttuvan levottomammaksi. Mies, joka ennen kaikessa herkkyydessään huomasi pienimmänkin muutoksen ystävässään, on nyt rakkautensa sokaisema.

Kuluu vuosia, ennen kuin mies seuraavan kerran palaa rannalle, jossa hän vietti aikoinaan niin monta tunnerikasta hetkeä. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä viimeksi vasta eilen, mies riisuu kenkänsä ja sukkansa ja istuutuu paljain jaloin aivan rantaviivan tuntumaan, viileän veden hyväillessä hänen jalkapohjiaan. Kaikki on kuin ennen, paitsi mies itse, jota kuluneet vuodet ovat vanhentaneet huolestuttavasti.

Sanat valuvat hänen huuliltaan, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän on menettänyt kaiken. Vaimon, lapset, talon, työpaikan, aivan kaiken. Mies antaa päänsä laskea ja suolaisenkatkerat kyyneleet pyrkivät hänen poskilleen. Hänellä ei ole enää mitään annettavaa kenellekään.

Vedenpinnan rikkoo hiljalleen nouseva vesipatsas, joka kasvaessaan ottaa kauniin, nuoren naisen muodon. Katseensa nostanut mies ei voi kuin tuijottaa lumoutuneena, kuinka hänen eteensä ilmaantuu kaunotar, joka on kuin veistetty virtaavasta vedestä. Pienen hymyn leikkiessä hänen huulillaan nainen viittoo lempeällä eleellä miehen luokseen. Hän ei osaa kuin totella kehotusta ja edelleen lumoutuneena näystä mies lähtee kahlaamaan kohti merestä noussutta neitoa.

Lipuen meren aaltojen mukana nainen tulee häntä vastaan, ja kun mies seisoo polvia myöten vedessä, hän pysähtyy. Aivan hänen edessään kohoaa kaunein olento, jonka hänen silmänsä ovat ikinä nähneet ja viattoman kujeilevasti hymyillen nainen ojentaa käsiään toista kohti. Mies tarttuu kutsuun ja upottautuu hellän keinuvaan syleilyyn unohtaen tuskansa ja murheensa, täysin rakastuneena meren nostamaan kuvajaiseen.

Aallot lyövät rantaan voimakkaasti, tuudittaen raivokkailla liikkeillään aivan vedenrajassa olevaa miehen ruumista. Meri kutsuu myrskytuulen ulvomaan tuskaansa ja sadepilvet itkemään puolestaan, sillä sen enempää se ei pysty suremaan menetystään. Ehkä, vain ehkä, hän vielä oppisi, ettei hänen sopinut rakastua lyhytikäiseen kuolevaiseen.

torstai 10. toukokuuta 2012

Pääskysherra, osa 1


Tämä on täysin kuvitteellinen tarina, joka tapahtuu kaupungissa, jota ei oikeasti ole olemassa, mutta joka on saanut vaikutteita aivan oikeista kaupungeista. Päähenkilöt ovat yhtälailla kuvitteellista, ainakin siihen pisteeseen asti, jossa ne samaistuvat johonkin tai joihinkin todellisiin henkilöihin. Tämä tarina on siis voinut tapahtua jollekin tai joillekin, kokonaisena tai osina, menneessä, nykyisessä tai tulevassa ajassa.

 
Kun näin hänet ensimmäisen kerran, minua huvitti hänen ulkoinen olemuksensa. Hän istui penkillä, johon keskipäivän aurinko porotti kuumasti, eikä kuitenkaan näyttänyt olevan lämmöstä moksiskaan. Jopa minä, väistämättä seurueen kuin seurueen pahin vilukissa, kärsin porottavan auringon tuomasta helteestä ohuissa kesähepenissäni. Minulla olikin tapana kanniskella sievää aurinkovarjoa, ja käsilaukustani löytyi kolme euroa maksanut paperiviuhka. Se oli osoittautunut näillä seisovilla ilmoilla hengenpelastajaksi.

Siellä hän kuitenkin istui suorassa auringonpaisteessa pukeutuneena päästä varpaisiin lämpimiin, vanhanaikaisiin vaateisiin, enkä nähnyt hänen otsallaan hikipisaraakaan. Sillä kertaa en kuitenkaan pysähtynyt puhumaan tuolle huvittuneisuutta herättäneelle, suorastaan hämmentävälle nuorelle miehelle. Kävelin hänen ohitseen, pysähdyin läheiselle jäätelökioskille ostamaan helpotusta tukahduttavaan olooni ja jatkoin matkaani vilkaisematta olkani yli. Nougatjäätelö oli aina ollut suosikkini.


Kolmen päivän kuluttua tieni vei samaan puistoon, jossa olin nähnyt hänet. Jälleen hän istui kuuman kesäauringon alla, ylipukeutuneena säähän nähden. Huomaamattani hidastin hieman askeliani lähestyessäni tuota penkkiä ja sillä istuvaa miestä. Tällä kertaa hän nosti katseensa minuun ja hetken me vain katsoimme toisiamme. Vaikka hänen ilmeettömyytensä, joka hänen veistoksellisia kasvojaan komisti kuin kivinaamio, ei väistynytkään, näin hänen silmissään ripauksen huvittuneisuutta. Pian tuo katse oli kuitenkin taas suunnattu jonnekin horisonttiin ja minä ohitin penkin, ja hänet, luonnollisesti. Kun jälkeenpäin mietin, en pystynyt muistamaan minkä väriset hänen silmänsä olivat. Niin terävä hänen katseensa oli ollut.


Kun seuraavana päivänä kävelin jälleen samaan puistoon päivänvarjo olallani keikkuen, näin tuon nuoren miehen jälleen istuvan samalla penkillä. Hänen vaatteensa, ainakin harmaanruskeasta värimaailmasta päätellen, olivat samat kuin edellisilläkin kerroilla. Hidastin jälleen askeliani lähestyessäni häntä ja tarkastelin hänen mitäänsanomattoman väristä vaateparttaan vähän tarkemmin. Jalassaan hänellä oli parhaat päivänsä nähneet ratsastussaappaat, joiden nahkapinta näytti kertyneistä ikävuosistaan huolimatta hyvin hoidetulta. Loput jaloista oli peitetty armeijanharmaisiin pussihousuihin. Yläruumis oli miltei kokonaan harmaanruskean tweedtakin peitossa. Huomasin kyynärpäissä olevat vaaleanruskeat nahkalaput, parhaat päivänsä nähneet nekin. Takin kauluksen alta pilkisti aavistus valkoista kauluspaitaa ja, yksityiskohta, jota ei vain voinut olla huomaamatta, räikeän punaista kravattia, joka ei tuntunut sopivan kokonaisuuteen. Koko komeuden kruunasi kinuskinruskeita kiharoita osittain peittävä lipallinen lakki, joka toi mieleeni entisaikojen maalaispojat.

Penkin kohdalla askelteni tahti nopeutui jälleen ja käytännössä lähes kipitin aina jäätelökioskille asti. Siellä pysähdyin ja jäin nelihenkisen jonon viimeiseksi käsilaukkuani tapaillen. Kun oli jo melkein minun vuoroni, kuulin kevyitä askeleita takaani. Uteliaana ihmisenä käännyin vaivihkaa sen verran, että näin jonon jatkoksi tulleen kolmen pienen pojan koplan.

”Pääskysherra on taas täällä!”

Naurua. Sellaista pilkallisen huvittunutta naurua kuin alle kymmenenvuotiaat harrastivat luullessaan olevansa jonkun toisen yläpuolella. Edessäni jonottanut rouva sai jäätelönsä ja hänen väistyttyään siirryin jäätelökioskin luukulle. Hetken mielijohteessa tilasin yhden sijasta kaksi nougattötteröä ja saatuani ne, käännyin aavistusta hermostuneempana takaisin kohti penkkiä, jolla tuo tweedtakkinen nuori mies istui.


Kahden jäätelötötterön ja päivänvarjon kanssa kulkeminen osoittautui juuri niin vaikeaksi miltä se kuulostaakin. Kun viimein pääsin penkin luokse, huvittuneisuus oli levinnyt hänen silmistään kasvoille hymynä, ja vaikka huomasinkin siinä hymyssä jotakin pilkallista, ojensin toisen tötterön päättäväisesti penkillä istuvalle miehelle. Sulanut jäätelö oli valunut tahmeana vanana sormilleni ja olisin halunnut vain päästä pesemään käteni. Edelleen sanomatta mitään hän ojensi kättään ja tarttui sulaneen jäätelön tahmaamaan tötteröön. Väkisin kätemme hipoivat toisiaan ja tilanne oli kuin suoraan jostain ällöttävästä, romanttisesta komediaelokuvasta. Vaikka kosketus ei lähettänytkään ruumiiseeni minkäänlaista kihelmöintiä, kiinnitin siihen huomiota tarpeettoman paljon, sillä hänen kätensä tuntui luonnottoman viileältä tukahduttavan kuumassa kesäpäivässä.

Nuolaisin sulaneen jäätelön sormiltani ennen kuin nappasin hankalasti olalla keikkuneen päivänvarjon vapaaseen käteeni ja istuuduin penkille. Hän ei vieläkään sanonut mitään, vaikken minä siihen sillä hetkellä huomiota kiinnittänytkään. Asetin päivänvarjon selkänojan ja selkäni väliin niin, etten paahtuisi auringonpaisteeseen. Vieläkään rikkomatta hiljaisuutta turhilla sanoilla aloin kaivaa käsilaukustani nenäliinoja. Sylkeni ja siihen sekoittunut nougatjäätelö olivat kuivuneet sormiini jättäen jälkeensä ohuen tahmean kerroksen ja hyvin epämiellyttävän tunteen. Löydettyäni paperisen nenäliinan kiedoin sen tötterön ympärille ja nuolaisin puolihuolimattomasti valumaan lähteneet jäätelöraidat muodottomaksi sulaneen pallon reunamilta. Vähensin kermaista kuonakerrosta toisenkin käden sormista ennen kuin käänsin huomioni vieressäni istuvaan nuoreen mieheen, joka nautiskeli omaa jäätelöään herrasmiehelle sopivalla kiireettömyydellä. Hän ilmeisesti huomasi minun katsovan itseään tai sitten se oli onnekas sattuma, joka tapauksessa hän käänsi katseensa kohdaten omani ja soi minulle poikamaisen virnistyksen.

”Miksi sinulla on sateenvarjo, vaikka ensimmäiset sateet tulevat aikaisintaan ensikuussa?”

Nauroin. Pehmeää, kevyttä ja kuplivaa naurua, jossa ei ollut mitään järkeä.


Sellainen oli ensimmäinen keskusteluni Pääskysherran kanssa. En vastannut hänen kysymykseen mitään, en edes selittänyt, että kyseessä oli vain päivänvarjo. Jos joku epäonnen pilvi päättäisi revetä ja pudottaa sisältönsä niskaani, päivänvarjoni ei suojaisi minua kovinkaan kauaa. Sitä ei ollut tehty vettä pitävästä kankaasta. Sen sijaan, että olisin kertonut tämän hänelle, minä vain nauroin, enemmän, pidempään ja lämpimämmin kuin aikoihin.

Kun sain itseni viimein kasaan, välillemme laskeutui hiljaisuus, joka ei ollut täysin vailla kiusallisuutta, mutta jossa oli ripaus jonkunlaista kieroa toveruutta. Tilanne taisi olla molemmille yhtä epänormaali ja se taisi yhdistää meitä jotenkin. Kuitenkin naurun kaikottua söimme jäätelömme hiljaisuuden vallitessa ja lopulta nousin lähteäkseni. Käännyin vielä katsomaan häntä ja hän vastasi katseeseeni. Se oli meidän sanaton hyvästimme sillä kertaa. En saanut edes kiitosta. Ja kun kävelin pois puistosta, mietin, etten vieläkään tiennyt minkä väriset silmät hänellä oli.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Oletko tuntenut ensilumen?

”Oletko koskaan tuntenut sadetta?” hän kysyi minulta utelias hymy huulillaan.

Nuori mies käveli kaupungin halki kohti linja-autoasemaa. Ilma oli viileä, syksy veti viimeisiä hengenvetojaan, eikä enää moneen päivään ollut satanut vettä. Syksyn sateinen sää oli lähtenyt karkuun pikkupakkasten ja mahdollisten räntäsateiden tieltä. Se hänenkin olisi pitänyt tehdä, nuorukainen mietti kävellessään. Sen sijaan, että hän kävelisi vilpoisessa syystalven ilmassa ilman hanskoja, hän olisi voinut jäädä sisälle lämpimään ja keittää itselleen kupillisen höyryävää teetä.

”Tietenkin olen”, vastasin.

Nuorukainen saavutti linja-autoaseman juuri sopivasti nähdäkseen illan viimeisen auton lähtevän hitaasti liikkeelle. Hän koetti heiluttaa kuljettajaa odottamaan, mutta eihän tämä nähnyt häntä siellä hämärässä. Olisi pitänyt ottaa heijastin mukaan, nuori mies miltei manasi mielessään. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja leikitteli hetken soittavansa ystävälleen myöhästyneensä linja-autosta ja menevänsä kotiin. Mutta he eivät olleet nähneet yli viikkoon. Sen sijaan, että olisi ilmoittanut tytölle menevänsä kotiin, hän ilmoitti tälle kävelevänsä. Toinen lupasi laittaa hänelle teetä, kun hän pääsisi perille.

”Entäs ensilumen? Oletko tuntenut senkin?”

Nuorukaisella oli edessään lähes puolen tunnin kävelymatka. Kun matkaa oli jäljellä noin kolmannes, taivaalta alkoi hiljalleen laskeutua höyhenenkevyitä lumihiutaleita. Ensilumi. Vaikka hänen sormensa olivat kohmeessa ja varpaansa viluiset, hento lumisade sai hänet hymyilemään. Karistamatta hymyä huuliltaan nuori mies jatkoi matkaansa. Päästyään jäljellä olevan kolmanneksen puolivälin yli, nuorukainen pysähtyi. Niin hämmentynyt hän oli nähdessään lyhythiuksisen tytön juoksevan häntä vastaan ilman kenkiä, pukeutuneena vain ohueen kesämekkoon.

Jouduin miettimään hetken, ennen kuin sain vastattua.
”Ei, en ainakaan samalla tavalla.”

Nuori mies riisui takkinsa ja antoi sen jo vilusta värisevälle tytölle. Sadatellen toisen älyttömyyttä hän nosti toisen reppuselkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa. Nuorukainen oli ehtinyt tottua jos jonkunlaisiin päähänpistoihin vuosien varrella, mutta tätä hän ei ollut osannut odottaa. Tyttö kuitenkin vain nauroi hänen korvan juuressaan ja puristi kantajaansa päästäkseen lähemmäs toisen lämpöä. Nuorukainen laski toisen vasta tämän kodin terassilla ja hetken he seisoivat hiljaisuudessa.

”Tältä ensilumi tuntuu”, hän kuiskasi ja kurotti painamaan viileät huulensa huulilleni.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Ajoituksista

Laitoin siis vanhoja tekstejäni ajoituksella ilmaantumaan kerran viikossa, tiistaisin klo 12.00. Ne ovat lyhyitä ja valmiita novellinraapaleita. Sen lisäksi laitoin kirjoittamisprosessin alla olevan Pääskysherran ajoituksella torstaiksi, sama kello 12.00. Pääskysherra tulee saamaan oman sivunsa loppuviikosta.

Saappaaton kuittaa.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Sail away

”Veto! Veto! Veto!”
Jokaista huutoa säesti kepin kumahdus laivan puiseen runkoon. Ruumassa istui liki seitsemänkymmentä miestä, viimeisten laskujen mukaan kuusikymmentä ja seitsemän. He olivat kaikki raavaita, fyysiseen työhön tottuneita miehiä. Silti lähes vuorokauden ympäri jatkuva rasitus teki tehtävänsä. Vähäinen ruoka ja ajoittainen nestehukka lisäsivät unen puutteen vaikutusta.
Ruumaan laskeutui hiljaa pitkä mies, jonka tummat hiukset olivat sidottu kiinni niskasta. Hiljaisena hän katseli väsyvää joukkoa. Mies nosti kätensä ja laski sen tahtia lyövän miehen olalle.
”Anna heidän nukkua, seuraavaan kaupunkiin on kolmen päivän matka.”
Ääni oli hiljainen, mutta silti jokainen mies ruumassa kuuli sanat selkeästi. Kalvakat ihot tuntuivat kalventuvan entisestään ja oli vaikea sanoa johtuiko se miehen äänestä vai sanoista.
Ruumaan laskeutui raskas hiljaisuus kun miehen harmaiden silmien katse kävi vuorollaan jokaisen orjansa läpi. Viimein se pysähtyi vanhempaan jo kuntonsa lähes täysin menettäneeseen mieheen.
”Anna heille ruokaa ja tuo hänet luokseni”, mies sanoi edelleen hiljaa ennen kuin poistui ruumasta.
”Kuulitte mitä kapteeni sanoi! Kädet irti airoista!”

Kapteeni istui työhuoneeksi sisustetussa hytissä katsoen edessään lojuvaa karttaa. Hän oli avannut hiuksensa poistuttuaan ruumasta, ja nyt ne peittivät hänen katseensa pöydän edessä seisovalta perämieheltä.
”Kymmenen päivää”, kapteeni tokaisi hiljaa. ”Kymmenen pitkää päivää!”
Perämies seisoi paikoillaan hien virratessa hänen ohimoillaan. Hänen kätensä tärisivät.
”Miksemme ole perillä?” kapteeni kysyi hillitysti, vaikka hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin ja silmänsä kipunoivat. ”Sanoit, ettei kestä kuin kymmenen päivää.”
”Täydellä miehityksellä -”, perämies aloitti.
”Täydellä miehityksellä! Sinun pitäisi osata laskea tarpeeksi pitkälle!” kapteeni huudahti raivoissaan ja nousi pystyyn. Perämiehen silmät laajenivat hieman ja tämä tunsi suurta halua perääntyä askeleen.
”Mi- mi- minä sanoin teille. Täydellä miehityksellä olemme pe- perillä kymmenessä päivässä”, perämiehen puhetta oli vaikea kuulla. Hän puhui hiljaa, kuin ollen epävarma pitikö puhua lainkaan. Kapteeni tarttui miehen kurkusta nojaten pöytänsä yli ja veti tämän kasvoja lähemmäs omiaan.
”Lupasit, että olemme perillä kymmenessä päivässä, emmekä ole! Jos matka venyy vielä puolikin päivää, tapan sinut omin käsin.”
Ovelta kuului koputus. Kapteeni työnsi perämiehen kauemmas ja sulki silmänsä hetkeksi.
”Sisään”, hän sanoi rauhallisesti ja katsoi ovelle. Saranat pitivät tuskallista ääntä oven auetessa, mutta kapteeni ei tuntunut edes huomaavan sitä.
”Wilson, voit poistua”, kapteeni tokaisi perämiehelle, joka poistui hytistä nopeasti.
”Tule peremmälle, ole hyvä”, kapteeni sanoi miehelle, joka seisoi hänen hyttinsä ovella. Vanhemmalle miehelle, jonka hän oli pyytänyt luokseen, orjalleen.
Mies astui epäröiden hyttiin sulkien oven perässään.
”Istu”, kapteeni kehotti lyhyesti ja osoitti työpöytänsä vieressä olevaa tuolia. Miehistöön vanha, jo päälle viidenkymmenen oleva mies katsoi epäröiden tuoliin ennen kuin istui.
Kapteenin hytti oli paikka, jonne kukaan miehistöstä ei halunnut joutua. Tarinoita kerrottiin paljon, sillä kukaan kapteenin hyttiin menneistä miehistä ei ollut palannut ruumaan. Kukaan ei tosin tiennyt, mitä miehille oli tapahtunut, tai millä perustein miehet kutsuttiin hyttiin. Vain se oli varmaa, että päivittäin yksi miehistä joutuisi tuohon kirottuun huoneeseen, eikä häntä enää sen jälkeen nähtäisi.
”Kokeneena merimiehenä varmasti ymmärrät, että laivan ja miehistön eteen on tehtävä – uhrauksia”, kapteeni aloitti hiljaisella äänellään, joka hiipi salakavalasti merimiehen ytimiin asti. Hitaasti mies nyökkäsi odottaen miten puhe jatkuisi. Hänen kätensä tärisivät. Kapteeni pisti merkille, että vapina oli paljon selkeämpää kuin hetki sitten hytissä seisseen Wilsonin käsien tärinä.

Hytin oven toisella puolella seisova Wilson kuuli kapteeninsa äänen ja vaikkei saanut sanoista selvää, mies säpsähti. Kylmät väreet kirivät hänen selkäpiitään pisin ja perämies oli juuri poistumassa kuullessaan tukahdutetun huudon. Hän sulki silmänsä ja hänen luomiensa sisäpinnalle piirtyi kuva kapteenista kumartuneena miehen ruumiin yläpuolelle. Wilson saattoi kuulla veripisaroiden tipahtelevan hytin lattialaudoille.

Wilson asteli ruumaan katsellen arvioivasti jokaista miestä. Orjat nostivat katseensa hetkeksi, vain kääntääkseen sen takaisin tyhjyyteen. Tulija ei ollut kapteeni, sai hengittää vapaasti.
”Bolund”, Wilson sanoi hiljaa laskiessaan kätensä miehen olalle – miehen, jolla oli tahtia lyövä keppi.
”Niin Wilson? Onko kaikki hyvin?” mies kysyi epäröivästi löydettyään värähdyksen perämiehen äänestä.
Ei Bolund, kapteeni on raivoissaan”, Wilson vastasi kielellä, jota yksikään orja ei ymmärtänyt.
”Mitä tarkoitat?” Bolund jatkoi saaden ruuman miehet rypistämään otsiaan. Jokainen kuunteli ja yritti päätellä käytävän keskustelun ainoista sanoista jotka ymmärsivät.
Meidän on pakko päästä seuraavaan satamaan kolmessa päivässä, Bolund”, perämies jatkoi salatulla kielellä ja kivahti sitten orjille: ”Älkää kuunnelko!”
Bolund nosti kulmiaan ja vaihtoi itsekin puheensa vihittyjen kieleen: ”Wilson, et voi olla tosissasi! Meillä on vajaus miehistössä…
Miehen ääni oli hätääntynyt, mistä seurasi monet katseiden vaihdot ruumassa.
Tiedän! Rauhoitu Bolund, huomenna jatkamme matkaa varhain, nostamme purjeet ja kuljemme sopivan säästeliäästi. Et saa ajaa miehiä loppuun”, Wilson selitti rauhallisella äänellä. Hän tiesi, että jokainen orja oli hermostunut Bolundin äänensävystä ja toivoi saavansa toisen rauhoittumaan.
Wilson, entä jos tuuli ei ole puolellamme? Entä jos emme ehdi perille ajoissa?” Bolund jatkoi peitellen suurinta hätäännystä äänessään. Mies kuulosti enää epävarmalta, ei lainkaan niin hysteeriseltä kuin äsken, ja Wilson antoi itsensä rentoutua vähän.
Me ehdimme. Jos emme ehdi, tämä jää viimeiseksi matkakseni ja sitä en tietenkään toivo. Olet ainoa oljenkorteni Bolund”, perämies sanoi keveästi ja naurahti. Hän halusi johtaa orjia harhaan ja ilmeistä päätellen oli onnistunut siinä.
Teen parhaani, ystäväni”, Bolund sanoi nyökäten.
Wilson löi kätensä toisen selkään ja puristi rohkaisevasti tämän olkapäätä.
”Minä tulen heti aamulla”, Wilson tokaisi yleiskielellä ja kääntyi poistuakseen. ”Koeta nukkua Bolund.”

Aamu sarasti kirkkaana, joskin tyynenä, toisin kuin Wilson oli toivonut. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja asteli rauhallisesti ruumaan. Miehet olivat jo valmistautumassa töihin ja Wilsonia hymyilytti. Bolund oli ollut hyvä valinta ruuman kapteeniksi, hän antoi orjille mahdollisuuden hengähtää tarpeen vaatiessa ja näin miehistö kesti parempikuntoisena pidempään.
”Hyvää huomenta, perämies”, Bolund tervehti raskaanlaisesti huoahtaen.
”Hyvää huomenta”, Wilson vastasi peitellen kireyttä äänessään.
Aamu on tyyni.” Tokaisu, jota miehistö ei ymmärtänyt. Bolund tyytyi nyökkäämään. Hän kopautti kepillään laivan runkoa ja käytti vahvaa ääntään kiinnittääkseen orjien huomion.
”Aika jatkaa töitä! Veto! Veto!” Bolundin vahva ääni kaikui ruumassa ja Wilson sulki silmänsä hetkeksi. Kepin iskut olivat aluksi epätasaisia, hitaanlaisia, mutta yllättävän nopeasti mies löysi temmon, jossa koko miehistö pysyi.
Pärjäät täällä varmasti yksinkin”, Wilson totesi hiljaa puristaen jälleen ystävänsä hartiaa. Hän ei ymmärtänyt miksi oli jälleen käyttänyt vihittyjen kieltä.