Pääskysherra, osa 2

Kului jälleen muutamia päiviä ennen kuin sosiaalisilta kiireiltäni ehdin samaiseen puistoon seuraavan kerran. Nähdessäni jälleen tutun tweedtakin, minua hymyilytti ja tällä kertaa istahdin suoraan penkille hänen viereensä.

”Se on päivänvarjo”, töksäytin ajattelematta ja vilkaisin häntä vain nähdäkseni huvittuneen virneen, joka kohosi hänen kapeille huulilleen. Keskustelu ei kuitenkaan alkanut, vaan päättyi kuin seinään ja annoin itseni vaipua ajatuksiini. Seurasin hänen katsettaan jonnekin taivaanrantaan ja mietin lomaani, jonka loppu lähestyi uhkaavasti.

”Se oli hyvää.”

Hänen kommenttinsa tuli täysin tyhjästä ja sai minut havahtumaan vain sen verran, että äännähdin kysyvästi. En tahtonut ymmärtää mistä hän puhui.

”Jäätelö”, Pääskysherra jatkoi selittävästi, ”vaan mahtaako sitä olla muun makuisena?”

Käänsin katseeni häneen ja näin puhtaan uteliaisuuden hänen veikeissä silmissään.

”On”, vastasin saamatta äänestäni sitä hämmentyneisyyttä, jota toisen kysymys minussa herätti. Uteliaisuus vaihtui toverilliseen hymyyn ja hän kaivoi povitaskustaan hopeisen taskukellon. Kansi aukesi naksahtaen ja tarkistettuaan viisarien asennon hän sulki sen samaisen pienen naksahduksen saattelemana. Sitten hän kaivoi tweedtakkinsa taskusta vanhan nahkaisen kukkaron ja ojensi minulle viiden euron setelin.

”Hae meille jotakin muuta tällä kertaa.”

Katsoin Pääskysherraa hetken ennen kuin tartuin hänen ojentamaansa rahaan. Nousin ylös, suljin päivänvarjoni ja jätin sen penkille.

”Mistä sinä pidät?”

Kysymys oli mielestäni looginen, vaikkei sitä edeltänyt keskustelu mahtunutkaan aivan samalle rationaalisuuden tasolle sen kanssa. Sain vastaukseksi hyvin lapsenomaista iloa ilmentävän hymyn ja hartioiden kohautuksen.

”En minä tiedä.”

Hain hänelle suklaajäätelön ja otin itse jälleen nougatin. Tajusin jopa ottaa pari serviettiä, jotka kietaisin tötteröiden ympärille ennen kuin lähdin suuntaamaan kohti penkkiä. Koska kulkeminen ilman päivänvarjoa oli nopeampaa, osittain myös siksi, etten välittänyt tuhlata aikaa kuumassa auringonpaisteessa, jäätelö ei ehtinyt tahrata sormiani tällä kertaa. Ojensin mitään sanomatta suklaatötterön penkillään istuvalle Pääskysherralle, joka ei tälläkään kertaa suonut minulle kiitosta. Se ärsytti minua aavistuksen, ei niin paljoa, että olisin näyttänyt sitä, mutta sen verran, että huomasin sen itse.

Istuuduttuani laitoin oman tötteröni hetkeksi keltaisen hameeni alta pilkistävien polvieni väliin, että sain avattua päivänvarjoni. Kun sain sen jälleen epämukavasti selkänojan ja selkäni väliin, antauduin nautiskelemaan jäätelöstäni. Jos jatkaisin tätä tahtia, liikakilot alkaisivat kertyä vyötäröni seutuville ja viimeiset rippeet alhaisesta itsetunnostani karkaisivat hyppysistäni. Ja niin vaivalla niitäkin rippeitä olin metsästänyt, ettei minulla olisi varaa päästää niitä menemään.

Me emme keskustelleet. Se ei jotenkin sopinut kuvioon. Ja vaikka hiljaisuudessa oli edelleen hyppysellinen kiusallisuutta, olin jo paremmin sinut sen kanssa. En täysin, sillä luultavasti hiljaisuus ei olisi tuntunut kiusalliselta, jos olisin ollut täydellisen sinut sen kanssa. Kuitenkaan luonteeseeni ei kuulunut järjetön selittämisentarve, joten tyydyin hiljaisuuteen. Sellainen olin aina jokaisen asian kanssa, tyydyin siihen mitä sain, oli se sitten tarpeeksi tai ei.

Ikävä kyllä luonteenlaatuni oli sellainen, että minua oli helppoa kiusata. Jo ensimmäisillä luokilla väärät ihmiset olivat huomanneet sen ja vaikka siitä seurannut kiusaaminen ei ollut yleistä nälvimistä ja pilkantekoa, minua kohdeltiin väärin. Mutta minä tyydyin siihen. Jotenkin uskottelin itselleni, että ansaitsin sen, vaikka tiesin, ettei se ollut totuus. Minä en ansainnut aina saada huonoimpia vesivärejä tai tulla viimeiseksi valittuna joukkueeseen. Ei ollut oikein, että minä olin aina se, joka pyöritti hyppynarua, tai se, joka aina haki pallon, kun se meni lampeen tai muuten vain liian kauas. Mutta olin tyytynyt siihen silloin ja vastaavasti tyydyin elämässäni samanlaisiin epäkohtiin yhä vain.

Syötyäni jäätelöni katsoin kuinka minua hitaammaksi osoittautunut mies söi omansa loppuun. Mieleni teki kysyä oliko suklaa ollut parempaa kuin nougat, mutta sen sijaan nousin ja asettelin jälleen päivänvarjon olalleni. Katsoimme hetken toisiamme ennen kuin nyökkäsin. Hän vastasi eleeseen vastaavalla, enkä edes tajunnut hymyileväni. Käännyin ja lähdin.