Meri ja mies

Mies istuu meren rannalla aivan rantaviivan tuntumassa. Vaikka ilma on viileä ja navakka tuuli puhaltaa hänen hiuksiaan sekaisin, mies on riisunut kenkänsä ja sukkansa. Meren liplatus hyväilee hänen paljaita jalkapohjiaan.

Hän on tullut tänne niin kauan kuin saattoi muistaa. Vuosien mittaan merestä oli tullut hänelle ystävä, sillä vaikka hän ei sitä ääneen myönnäkään, mies saattaa kuulla hiljaa kuiskattuja sanoja meren pauhusta, kuin suunnaton vesimassa olisi vastannut hänen suurimpiin murheisiinsa. Täällä hän on vuodattanut sydämensä vereslihalle ja saanut kummallisen rauhantunteen sisälleen. Täällä mies kokee aina tulevansa ymmärretyksi. Rakastetuksi.

Tällä kertaa miehen kasvot kuitenkin hohtavat kilpaa auringon kanssa, eikä sanoja edes tarvita. Siitä huolimatta hän selittää. Hän on rakastunut, tavannut elämäänsä täydellisesti sopivan naisen. Ja niin syvällä onnessaan hän on, ettei huomaa meren käynnin muuttuvan levottomammaksi. Mies, joka ennen kaikessa herkkyydessään huomasi pienimmänkin muutoksen ystävässään, on nyt rakkautensa sokaisema.

Kuluu vuosia, ennen kuin mies seuraavan kerran palaa rannalle, jossa hän vietti aikoinaan niin monta tunnerikasta hetkeä. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä viimeksi vasta eilen, mies riisuu kenkänsä ja sukkansa ja istuutuu paljain jaloin aivan rantaviivan tuntumaan, viileän veden hyväillessä hänen jalkapohjiaan. Kaikki on kuin ennen, paitsi mies itse, jota kuluneet vuodet ovat vanhentaneet huolestuttavasti.

Sanat valuvat hänen huuliltaan, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän on menettänyt kaiken. Vaimon, lapset, talon, työpaikan, aivan kaiken. Mies antaa päänsä laskea ja suolaisenkatkerat kyyneleet pyrkivät hänen poskilleen. Hänellä ei ole enää mitään annettavaa kenellekään.

Vedenpinnan rikkoo hiljalleen nouseva vesipatsas, joka kasvaessaan ottaa kauniin, nuoren naisen muodon. Katseensa nostanut mies ei voi kuin tuijottaa lumoutuneena, kuinka hänen eteensä ilmaantuu kaunotar, joka on kuin veistetty virtaavasta vedestä. Pienen hymyn leikkiessä hänen huulillaan nainen viittoo lempeällä eleellä miehen luokseen. Hän ei osaa kuin totella kehotusta ja edelleen lumoutuneena näystä mies lähtee kahlaamaan kohti merestä noussutta neitoa.

Lipuen meren aaltojen mukana nainen tulee häntä vastaan, ja kun mies seisoo polvia myöten vedessä, hän pysähtyy. Aivan hänen edessään kohoaa kaunein olento, jonka hänen silmänsä ovat ikinä nähneet ja viattoman kujeilevasti hymyillen nainen ojentaa käsiään toista kohti. Mies tarttuu kutsuun ja upottautuu hellän keinuvaan syleilyyn unohtaen tuskansa ja murheensa, täysin rakastuneena meren nostamaan kuvajaiseen.

Aallot lyövät rantaan voimakkaasti, tuudittaen raivokkailla liikkeillään aivan vedenrajassa olevaa miehen ruumista. Meri kutsuu myrskytuulen ulvomaan tuskaansa ja sadepilvet itkemään puolestaan, sillä sen enempää se ei pysty suremaan menetystään. Ehkä, vain ehkä, hän vielä oppisi, ettei hänen sopinut rakastua lyhytikäiseen kuolevaiseen.