Pääskysherra, osa 1

Tämä on täysin kuvitteellinen tarina, joka tapahtuu kaupungissa, jota ei oikeasti ole olemassa, mutta joka on saanut vaikutteita aivan oikeista kaupungeista. Päähenkilöt ovat yhtälailla kuvitteellista, ainakin siihen pisteeseen asti, jossa ne samaistuvat johonkin tai joihinkin todellisiin henkilöihin. Tämä tarina on siis voinut tapahtua jollekin tai joillekin, kokonaisena tai osina, menneessä, nykyisessä tai tulevassa ajassa.

 

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, minua huvitti hänen ulkoinen olemuksensa. Hän istui penkillä, johon keskipäivän aurinko porotti kuumasti, eikä kuitenkaan näyttänyt olevan lämmöstä moksiskaan. Jopa minä, väistämättä seurueen kuin seurueen pahin vilukissa, kärsin porottavan auringon tuomasta helteestä ohuissa kesähepenissäni. Minulla olikin tapana kanniskella sievää aurinkovarjoa, ja käsilaukustani löytyi kolme euroa maksanut paperiviuhka. Se oli osoittautunut näillä seisovilla ilmoilla hengenpelastajaksi.

Siellä hän kuitenkin istui suorassa auringonpaisteessa pukeutuneena päästä varpaisiin lämpimiin, vanhanaikaisiin vaateisiin, enkä nähnyt hänen otsallaan hikipisaraakaan. Sillä kertaa en kuitenkaan pysähtynyt puhumaan tuolle huvittuneisuutta herättäneelle, suorastaan hämmentävälle nuorelle miehelle. Kävelin hänen ohitseen, pysähdyin läheiselle jäätelökioskille ostamaan helpotusta tukahduttavaan olooni ja jatkoin matkaani vilkaisematta olkani yli. Nougatjäätelö oli aina ollut suosikkini.

Kolmen päivän kuluttua tieni vei samaan puistoon, jossa olin nähnyt hänet. Jälleen hän istui kuuman kesäauringon alla, ylipukeutuneena säähän nähden. Huomaamattani hidastin hieman askeliani lähestyessäni tuota penkkiä ja sillä istuvaa miestä. Tällä kertaa hän nosti katseensa minuun ja hetken me vain katsoimme toisiamme. Vaikka hänen ilmeettömyytensä, joka hänen veistoksellisia kasvojaan komisti kuin kivinaamio, ei väistynytkään, näin hänen silmissään ripauksen huvittuneisuutta. Pian tuo katse oli kuitenkin taas suunnattu jonnekin horisonttiin ja minä ohitin penkin, ja hänet, luonnollisesti. Kun jälkeenpäin mietin, en pystynyt muistamaan minkä väriset hänen silmänsä olivat. Niin terävä hänen katseensa oli ollut.

Kun seuraavana päivänä kävelin jälleen samaan puistoon päivänvarjo olallani keikkuen, näin tuon nuoren miehen jälleen istuvan samalla penkillä. Hänen vaatteensa, ainakin harmaanruskeasta värimaailmasta päätellen, olivat samat kuin edellisilläkin kerroilla. Hidastin jälleen askeliani lähestyessäni häntä ja tarkastelin hänen mitäänsanomattoman väristä vaateparttaan vähän tarkemmin. Jalassaan hänellä oli parhaat päivänsä nähneet ratsastussaappaat, joiden nahkapinta näytti kertyneistä ikävuosistaan huolimatta hyvin hoidetulta. Loput jaloista oli peitetty armeijanharmaisiin pussihousuihin. Yläruumis oli miltei kokonaan harmaanruskean tweedtakin peitossa. Huomasin kyynärpäissä olevat vaaleanruskeat nahkalaput, parhaat päivänsä nähneet nekin. Takin kauluksen alta pilkisti aavistus valkoista kauluspaitaa ja, yksityiskohta, jota ei vain voinut olla huomaamatta, räikeän punaista kravattia, joka ei tuntunut sopivan kokonaisuuteen. Koko komeuden kruunasi kinuskinruskeita kiharoita osittain peittävä lipallinen lakki, joka toi mieleeni entisaikojen maalaispojat.

Penkin kohdalla askelteni tahti nopeutui jälleen ja käytännössä lähes kipitin aina jäätelökioskille asti. Siellä pysähdyin ja jäin nelihenkisen jonon viimeiseksi käsilaukkuani tapaillen. Kun oli jo melkein minun vuoroni, kuulin kevyitä askeleita takaani. Uteliaana ihmisenä käännyin vaivihkaa sen verran, että näin jonon jatkoksi tulleen kolmen pienen pojan koplan.

”Pääskysherra on taas täällä!”

Naurua. Sellaista pilkallisen huvittunutta naurua kuin alle kymmenenvuotiaat harrastivat luullessaan olevansa jonkun toisen yläpuolella. Edessäni jonottanut rouva sai jäätelönsä ja hänen väistyttyään siirryin jäätelökioskin luukulle. Hetken mielijohteessa tilasin yhden sijasta kaksi nougattötteröä ja saatuani ne, käännyin aavistusta hermostuneempana takaisin kohti penkkiä, jolla tuo tweedtakkinen nuori mies istui.

Kahden jäätelötötterön ja päivänvarjon kanssa kulkeminen osoittautui juuri niin vaikeaksi miltä se kuulostaakin. Kun viimein pääsin penkin luokse, huvittuneisuus oli levinnyt hänen silmistään kasvoille hymynä, ja vaikka huomasinkin siinä hymyssä jotakin pilkallista, ojensin toisen tötterön päättäväisesti penkillä istuvalle miehelle. Sulanut jäätelö oli valunut tahmeana vanana sormilleni ja olisin halunnut vain päästä pesemään käteni. Edelleen sanomatta mitään hän ojensi kättään ja tarttui sulaneen jäätelön tahmaamaan tötteröön. Väkisin kätemme hipoivat toisiaan ja tilanne oli kuin suoraan jostain ällöttävästä, romanttisesta komediaelokuvasta. Vaikka kosketus ei lähettänytkään ruumiiseeni minkäänlaista kihelmöintiä, kiinnitin siihen huomiota tarpeettoman paljon, sillä hänen kätensä tuntui luonnottoman viileältä tukahduttavan kuumassa kesäpäivässä.

Nuolaisin sulaneen jäätelön sormiltani ennen kuin nappasin hankalasti olalla keikkuneen päivänvarjon vapaaseen käteeni ja istuuduin penkille. Hän ei vieläkään sanonut mitään, vaikken minä siihen sillä hetkellä huomiota kiinnittänytkään. Asetin päivänvarjon selkänojan ja selkäni väliin niin, etten paahtuisi auringonpaisteeseen. Vieläkään rikkomatta hiljaisuutta turhilla sanoilla aloin kaivaa käsilaukustani nenäliinoja. Sylkeni ja siihen sekoittunut nougatjäätelö olivat kuivuneet sormiini jättäen jälkeensä ohuen tahmean kerroksen ja hyvin epämiellyttävän tunteen. Löydettyäni paperisen nenäliinan kiedoin sen tötterön ympärille ja nuolaisin puolihuolimattomasti valumaan lähteneet jäätelöraidat muodottomaksi sulaneen pallon reunamilta. Vähensin kermaista kuonakerrosta toisenkin käden sormista ennen kuin käänsin huomioni vieressäni istuvaan nuoreen mieheen, joka nautiskeli omaa jäätelöään herrasmiehelle sopivalla kiireettömyydellä. Hän ilmeisesti huomasi minun katsovan itseään tai sitten se oli onnekas sattuma, joka tapauksessa hän käänsi katseensa kohdaten omani ja soi minulle poikamaisen virnistyksen.

”Miksi sinulla on sateenvarjo, vaikka ensimmäiset sateet tulevat aikaisintaan ensikuussa?”

Nauroin. Pehmeää, kevyttä ja kuplivaa naurua, jossa ei ollut mitään järkeä.

Sellainen oli ensimmäinen keskusteluni Pääskysherran kanssa. En vastannut hänen kysymykseen mitään, en edes selittänyt, että kyseessä oli vain päivänvarjo. Jos joku epäonnen pilvi päättäisi revetä ja pudottaa sisältönsä niskaani, päivänvarjoni ei suojaisi minua kovinkaan kauaa. Sitä ei ollut tehty vettä pitävästä kankaasta. Sen sijaan, että olisin kertonut tämän hänelle, minä vain nauroin, enemmän, pidempään ja lämpimämmin kuin aikoihin.

Kun sain itseni viimein kasaan, välillemme laskeutui hiljaisuus, joka ei ollut täysin vailla kiusallisuutta, mutta jossa oli ripaus jonkunlaista kieroa toveruutta. Tilanne taisi olla molemmille yhtä epänormaali ja se taisi yhdistää meitä jotenkin. Kuitenkin naurun kaikottua söimme jäätelömme hiljaisuuden vallitessa ja lopulta nousin lähteäkseni. Käännyin vielä katsomaan häntä ja hän vastasi katseeseeni. Se oli meidän sanaton hyvästimme sillä kertaa. En saanut edes kiitosta. Ja kun kävelin pois puistosta, mietin, etten vieläkään tiennyt minkä väriset silmät hänellä oli.