torstai 20. kesäkuuta 2013

MTP - Money to people, osa 4

Sen jälkeen otin tavakseni pelata yhden sijasta kaksi kolikkoa kerralla. Yhden itselleni, yhden sille mummolle, jonka kohtalosta en koskaan saanut ongittua enempää yksityiskohtia. Tuloni kun olivat muutenkin pienet, pian jouduin etsimään itselleni toisenkin työn.

Aamuisin nousin ennen aurinkoa ja polkaisin pyöräni postinlajittelulaitokselle. Lajittelin kirjeitä ja paketteja väsymiseen asti. Minä olin se, joka istui saapuvan postin vieressä jakamassa sitä alueisiin. Nämä menivät itäiseen kaupunginosaan, nuo pohjoiseen, nuo menivät naapurikuntaan ja nuo toiselle puolelle valtiota. Sitten oli vielä ulkomaanpostitkin. Jokaiselle alueelle oli oma laatikkonsa, johon kokosin kirjeet ja paketit niin nopeasti kuin vain kykenin.

Minulla oli apunani yhden postinjakajan 13-vuotias tytär, joka oli jättänyt koulunsa kesken. Hän rakasti postinlajittelulaitoksen elämää ja oli päättänyt luoda uransa täällä, missä koulutuksesta ei ollut mitään käytännön hyötyä. Tyttö kävi tyhjentämässä laatikoita puolestani, vieden eri alueiden postit seuraaville lajittelijoille, jotka taas jakoivat oman alueensa postit pienempien alueiden mukaan. Tästä postinjakajat nappasivat omat pinonsa ja laittoivat ne järjestykseen ennen jakelukierrostaan.

Vaikka olinkin yksin aamuisin, se ei tarkoittanut, että tekisin kaiken yksin, ehei. Lounastauon jälkeen seuraani liittyi toinen lajittelija, ja kun minä lähdin, hänen seuraansa liittyi vielä kaksi iltavuorolaista. Minun harteillani oli siis käytännössä vain iltamyöhään ja aikaisin aamulla tullut posti. Ja kiireisinä päivinä tuo pieni aputyttö auttoi minua minkä kerkesi.

Työ postinlajittelulaitoksella oli siis suhteellisen mukavaa. En välittänyt suurista ihmismääristä, joten käytännössä yksin tehtävä työ oli enemmän kuin sopiva minulle. Aluksi olin vierastanut jaloissa pyörivää lasta, mutta tutustuttuani tyttöön aloin jopa nauttia hänen seurastaan. Tyttö oli energinen, pirteä ja hemmetin kova selittämään. Yleensä annoinkin hänen hoitaa puhumisen, ja tein töitäni hiljaa kuunnellen, äännähdellen sopivasti silloin tällöin.

Iltapäivisin pyörähdin kotona. Kävin kaupassa, jos piti ja söin. Ehdin välillä myös torkahtaa hetkeksi. Illalla suuntasin kaupungin yliopistolle. Olin kampuksen yövartijana. Käytännössä minä vain käyskentelin ympäri kampusta tarkistamassa, etteivät huligaanit hajottaneet paikkoja tai muutakaan. Tämä oli ollut ainakin tähän asti hyvin rauhallinen työ. Tutustuin myös muutamaan opiskelijaan, sellaiseen, jotka saattoivat viettää aikaa tietokonetiloissa tai kirjastossa vielä silloin, kun tulin töihin.

Yksi näistä oli nuori nainen, joka opiskeli historiaa pääaineenaan. Kutsuin häntä Tuikkeeksi, sillä hänellä oli paitsi hyvin ilmeikkäät ja elävät silmät, tämän koko kehonkieli oli hyvin ilmeikästä. Tuike nimittäin käytti miltei koko kehoaan kommunikointiin. Ainoa, mitä nainen ei käyttänyt, oli ääni. Olin kerran kysynyt miksi Tuike oli päättänyt olla puhumatta ja nuori nainen oli vain hymyillyt salaperäisesti. Olin myös kysynyt, sopiko se, että kutsuin häntä Tuikkeeksi. Sain siihenkin kysymykseen vastaukseksi vain hymyn. Minusta se oli hyväksyvä ele, joten jatkoin keksimäni lempinimen käyttöä.

Toisin kuin postissa oleva tyttö, Tuike sai minut hiljaisuudellaan puheliaaksi. Kertoilin hänelle usein päivästäni, kun istuimme tyhjässä luentosalissa kahden. Saatoin kertoilla myös lapsuusmuistojani ja jokaisen keskustelun myötä opin lukemaan naisen eleitä vähän paremmin. Sillä keskusteluja ne tosiaan olivat, Tuikkeen tanssahdellessa vastaukseksi minun sanoihini. Sitä oli lumoava katsella, kuinka nainen pyörähti, otti sivuaskeleen, teki keveän hypähdyksen ja piirsi käsillään kuvioita ilmaan. Alkukankeuden jälkeen Tuikkeen elekieli alkoi tuntua itsestäänselvyydeltä. Se oli loogista ja kaunista.


Yhä useammin Tuike alkoi kävellä kanssani käytävillä ja viipyä seurassani yhä pidempään. Vaikka kevät oli kääntynyt kesään, kampuksella asui paljon opiskelijoita. Yliopiston päärakennuksessa oleviin tiloihin pääsi henkilökortilla, jollainen jokaisella opiskelijalla oli hallussaan. Muutamat käyttivät suuren osan päivästään tutkimalla yliopiston kirjastoa, valmistellen tai työstäen päättötyötään tai jotakin muuta projektia. Tuike oli yksi näistä. Hän työsti pitkällä olevaa päättötyötään päivät ja illat hän vietti kuunnellen minun höpinöitäni. Välillä mietin, eikö Tuikkeella oikeasti ollut parempaa tekemistä, mutten kysynyt sitä. Nautin hänen seurastaan.

torstai 13. kesäkuuta 2013

MTP - Money to people, osa 3

Iskuja mahaan ja palleaan. Niitä tuli monta, kolmannen jälkeen verenmaku kipusi kielenpäälle ja viidennen jälkeen kipu oli niin kova, että sekosin laskuissa. Tuli niitä ainakin toinen mokoma, se on varmaa. Suuret kourat pitivät olkapäistäni ja käsistäni kiinni, pitäen minua pystyssä ja torsoni avoimena teräksellä vahvistetun nyrkin iskuille. Että minä inhosin kipua.

Siitä päivästä lähtien se mummo oli paikalla melkein joka kerta, kun kävin kaupassa. Ahdistukseni vaihtui aggressioksi ja käteni alkoivat täristä. Tavallaan pelkäsin, että joku kaunis päivä minä vielä tuuppaisin tuon vanhuksen edeltäni ja menisin pelaamaan. Pelaisin siinä hamaan loppuun asti, enkä antaisi tuon tutisevan naisen laittaa enää yhtäkään kolikkoa laitteen uumeniin.

Jostakin syystä nämä mielikuvat tuntuivat liian hyviltä.

Olin aina ollut väkivaltaa vastaan. Tai oikeammin, olin aina pelännyt kipua, joten jättäydyin tietoisesti pois aktiviteeteista, joissa olisi edes mahdollisuus satuttaa itsensä. Se teki minusta muiden silmissä hyvin hämmentävän tapauksen. Yli puolet tavallisista leikeistä ja peleistä olivat sellaisia, johon en suostunut mukaan edes painostuksen alla. Sitten vielä harrastin kauheasti kaikenlaista näpertelyä. Miniatyyrit olivat suosikkejani. Niiden kokoaminen ja maalaaminen oli jotain, minkä parissa olisin viihtynyt pienen ikuisuuden.

Siinä vaiheessa kun tällainen rauhaa, etenkin omaa rauhaa, rakastava ihminen tajusi haaveilevansa, suorastaan unelmoivansa pienen, harmittoman eläkeläismummon satuttamisesta, sitä huolestui vähän väkisinkin. En oikeasti halunnut satuttaa tuota rouvaa, vaikka tämä minua suunnattomasti ärsyttikin, joten yritin keksiä aggressiolleni toista purkautumiskanavaa. Sain sen jotakuinkin ruotuun, kun aloin kerätä pelaamattomia pelirahojani pieneen nahkakukkaroon. Niihin en koskisi, vannoin itsekseni. En, vaikka ne olisivat viimeiset rahani. Vasta, kun pääsisin jälleen pelikoneen luo, pelaisin niistä jokaisen ja saisin kosmisen järjestyksen palautettua hetkeksi. Sillä ne kolikot kuuluivat siihen automaattiin.

Kului miltei kuukausi niin, etten päässyt pelaamaan kolikkoakaan. Aloin tottua siihen, joka kerta kun kävelin tuon automaattivalloittajan ohi, se tuntui vähän helpommalta. Mietin jo hetken, jos olin päässyt addiktiostani kokonaan eroon. Sitten tuli päivä, kun pelikone oli taas vapaa. Suorastaan juoksin kaupan läpi, unohdin puolet ostoksistani, ja aloin pelata kuukauden aikana kertyneitä pelirahojani hullun kiilto silmissä.

Jokainen ääni, jonka tuo kone päästi minulle, ja vain minulle, oli päätä huumaava sulosointu. Viimeisen kolikon kilahdettua automaatin uumeniin ja rullien pyöräytettyä viimeisen kerran minulle häviävän rivin, tunsin niin suurta helpotusta ja mielihyvää, että polvet pettivät altani ja lysähdin istumaan siihen kaupan eteisen lattialle. Virnuilin kuin vähäjärkinen, mutta minun oli niin käsittämättömän hyvä olla, etten jaksanut välittää. Ja addiktioni oli saanut minusta tiukemman otteen kuin koskaan.


Riemuani ei kuitenkaan kestänyt liian pitkään. Kaupan kassaneiti osasi kertoa minulle tuon minua piinanneen mummon nukkuneen pois.

torstai 6. kesäkuuta 2013

MTP - Money to people, osa 2

Se päivä oli poikkeuksellisen lämmin alkukesän päiväksi ja kevyt kangastakkikin oli liikaa paahtavalta tuntuvan auringon alla. Mieleni teki jäätelöä, eikä kaapistani löytynyt muutenkaan mitään, joten päätin kotimatkalla piipahtaa tuossa pikkuisessa kaupassa. Pihalla pysähdyin hetkeksi laskemaan käteisvarani, sillä pikselirahaa minulla ei tällä hetkellä juuri ollut. Seuraava tilikin tulisi vasta muutaman päivän kuluttua.

Kukkarossani oli kolme lokeroa. Yksi kortille ja seteleille, yksi kolikoille ja pienin pelirahalleni. Säilytin siellä pienimmät kolikot, jotka sopivat MTP:n pelikoneeseen ja käytin niitä maksaessani vain, kun rahani eivät muuten riittäneet. Näin pari päivää ennen uutta tiliä minulla harvemmin oli varaa olla käyttämättä pelirahojani. Jos oikein pinnistäisin ja pärjäisin viimeiset päivät juustopastalla, minulla olisi varaa pelata yksi kolikko ja saisin vielä jäätelönkin.  Irvistin itsekseni. Juustopasta oli jotain, mitä söin aivan liikaa, sillä se oli halpaa – ja mautonta. Minä ja minun peliaddiktioni.

Kun astuin kauppaan, koin hienoisen järkytyksen. En ollutkaan kaupan ainoa asiakas. Kuinka monta vuotta olin käynyt tässä pikkukaupassa, ollen joka kerta ainoa elävä olento myyjän lisäksi? Ja nyt tuo toinen asiakas häiritsi kosmista tasapainoa, järkyttäen herkkää mieltäni läsnäolollaan.

Nainen oli eläkeiän ylittänyt, luultavasti vähintään vuosikymmen sitten, ja pituutta naisella oli enää hivenen reilu metri. Hän seisoi vanhan pelikoneen edessä, kohotti vapisevan kätensä ylös joutuen kurottamaan yltääkseen laittamaan kolikon peliautomaattiin. Kun raha viimein kolahti koneen uumeniin, rouvalla kesti hyvin pitkään laskea kätensä painamaan nappia. Jopa rivin pyörähtäminen tuntui kestävän pienen ikuisuuden.

Kassan takana oleva nainen yskähti hiljaa ja tajusin jääneeni tuijottamaan mykistyneenä tuota pienikokoista mummoa. Kuinka kauan tuo rouva aikoi viettää pelikoneen edessä? Seuraava kolikko kilahti hiljaisena koneeseen ja pyörivät rullat suhisivat hiljaa, päästäen vaimean kilahduksen pysähtyessään. Vanha pelikone raukka, sen äänetkin kuulostivat siltä, kuin ne tulisivat vuosikymmenien takaa. Käänsin katseeni ja nappasin pienen metallisen ostoskorin. Kuljeskelin aikani kaupan muutaman hyllyn välissä, kurkistellen välillä eteisessä olevaa pelikonetta. Mummo ei lähtenyt kulumallakaan. Tunsin ahdistuksen kokoontuvan vatsani seudulle, kurottaen pitkin sormin kuristamaan kurkunpäätä.

Pitkää tovia myöhemmin tunsin itseni idiootiksi kiertäessäni kolmea hyllyä ympäri ties kuinka monennen kerran. Olin käytännössä inventoinut koko kaupan. Luovuttaen kävelin pienen pakastinkaapin eteen, valitsin sen ainoan pienen vaniljapuikon, mihin rahani riittivät ja suuntasin kassalle. Kolikon kilahdus pelikoneeseen riipi sydänalaani. Olin joka ainoa kerta laittanut yhden kolikon tuohon vanhaan automaattiin kauppareissuni päätteeksi. Joka. Ainoa. Kerta. Maksettuani pakkasin vähäiset ostokseni ja pysähdyin katsomaan mummoa jälleen kerran.

Hiljainen anteeksipyyntö lipui huuliltani, yrittäessäni saada tuon vanhan naisen huomiota itseeni. Rouva ei ollut kuulevinaankaan. Toistin sanani hivenen voimakkaammin, saamatta vieläkään reaktiota irti. Kysyin, josko saisin nopeasti pelata yhden kolikon välissä. Turhaan. Vanha nainen ei suonut minulle elettäkään. Liikahdin hivenen levottomasti. Oi, kuinka paljon minua ahdistikaan katsoa vanhaa rouvaa riistämässä minulta pitkään jatkuneen tapani.


Siirryin ulos, auringonpaahteeseen ja avasin halvan jäätelöni. Ehkä, jos nautiskelisin tämän hitaasti, mummo katoaisi sinä aikana ja saisin pelata kolikkoni. Se ei menisi tapojeni mukaan, mutta olisi tyhjää parempi. Ulkona vallitseva kuumuus oli kuitenkin hivenen eri mieltä jäätelön hitaasta nautiskelusta, varsinkin, kun kaupan edustalla ei ollut varjosta tietoakaan. Jäätelöni suorastaan suli silmissä, joten minun oli hotkittava se, ennen kuin tahmainen jäätelösula sotki vaatteeni. Eikä se mummo edes kadonnut mihinkään.