torstai 30. toukokuuta 2013

MTP - Money to people, osa 1

Kaupan eteisessä seisoi vanha pelikone, jonka kylkeen oli liimattu MTP:n logolla varustettu tarra. Money to people. Siitä oli reilu kaksikymmentä vuotta, kun MTP oli ajettu konkurssiin ja valtio oli lähettänyt järjestön perustajat lukemaan tiilenpäitä. Kehitettiin olemattomia skandaaleja rahanpesusta, huumekaupoista ja ties mistä.

Eihän niitä pelikoneita olisi saanut pitää esilläkään enää missään. Toisaalta, tuo pikkukauppa näytti muutenkin jämähtäneen parinkymmenen vuoden taa. Vaikka paikat pidettiinkin siistinä, jokaisella askeleella nenään löyhähti sellainen tuoksu, joka tuli vain ajan hampaista. Tietyllä tapaa tunkkainen. Muutenkin tuossa pienessä kaupanpahasessa oli jotakin maagista. Paksut johdot kulkivat laitteiden takana, vaikka muu maailma oli aikaa sitten siirtynyt langattomaan energiansiirtoon. Kylmälaitteet hurisivat, voi luoja, kuinka äänekkäitä ne olivatkaan. Kaupan sisäilma oli paksua jo itsessään ja sitten se vielä täyttyi sillä ainaisella, tasaisella hurinalla, jonka sekaan ilmaantui silloin tällöin napsahdus tai kolahdus, kun luoja ties mitä tapahtui eläkeiän ohittaneen kylmäkaapin koneistossa.

Käynti siinä pikkukaupassa oli aina kuin pienimuotoinen aikamatka johonkin tuntemattomaan. Joka kerta kun astui sisään, odotti jotain odottamatonta tapahtuvaksi, ikinä mitään ei tapahtunut. Sama, paksu huoneilma kulki läpi itsekseen puhisevan ilmastointilaitteen. Tunnelma oli painostava ja joka ainoa kerta minulla oli sellainen olo, etten kuulunut sinne. Että se kassan takana istuva naisihminen kyräili minun perääni ja koko kauppa odotti vain saavansa jatkaa oleskeluaan rauhassa, ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Se oli kuin aivan oma, salainen maailmansa keskellä nykyaikaista, teknisesti kehittynyttä todellisuutta.

Kaikesta huolimatta minä pysähdyin joka kerta laittamaan yhden kolikon siihen vanhaan, kiellettyyn pelikoneeseen, painoin nappia ja katsoin, kuinka kone pyöräytti minulle häviävän rivin. Kai ne rahat menivät kaupan kassaan, kun MTP:n ihmiset eivät enää käyneet tyhjentämässä pelikoneiden lippaita.

Koska MTP laitettiin matalaksi muutamia vuosia ennen syntymääni, minulla ei varsinaisesti ollut muistikuvia koko järjestöstä. Jostakin syystä valtiolla oli kiire hävittää kaikki MTP:hen liittyvä, ja, no, ainahan oli joku, joka löysi mistä vain salaliiton. MTP aiheena oli salaliittoteorioitsijen märkä uni ja siitä jaksettiin vatvoa pitkään. Alakoulussa erään luokkatoverini isä oli perehtynyt asiaan hyvin fanaattisesti ja eräänä päivänä se poika ei enää tullut kouluun. Koko perhe oli kuulemma muuttanut satojen kilometrien päähän. Silloin me vain kohautimme olkiamme ja jatkoimme leikkimistä.

Olin suunnilleen kymmenen, kun tajusin kuinka suuri tabu MTP meidän yhteiskunnassamme olikaan. Äiti oli ottanut minut ystäväpariskuntansa luo, kun satuin näkemään järjestön logon jossakin – luultavasti takissa tai pusakassa, mutten muistanut varmaksi enää myöhemmin. Kysyin äidiltä, mikä se oli. Sain vastaukseksi kylmän katseen ja kehotuksen mennä pihalle leikkimään. Sen jälkeen äiti ei enää ottanut minua ystäviensä luokse kylään.


Löysin sen pienen kaupanpahasen, kun viisitoistavuotiaana aloin käydä erään yliopisto-opiskelijan luona tukiopetuksessa. Olin aivan surkea matematiikassa ja hän yritti parhaansa mukaan saada minua ymmärtämään edes jotakin. Kerran, kun en ollut harrastuksiltani ehtinyt käydä koulun jälkeen syömässä mitään, tutorini vei minut tuohon pieneen kauppaan. Hän oli oikeastaan se, joka opetti minulle, miten tuota ikivanhaa pelikonetta käytettiin. Samalla hän antoi alkusysäyksen tavalleni, pysähtyessään joka kerta pelaamaan yhden kolikon kauppareissunsa lopussa. Siitä tuli meidän tapamme ja sittemmin minun tapani, kun tutorini valmistui ja muutti pois.