Myrskyjä viskilasissa

Draco Malfoy istui Vuotavassa noidankattilassa ja kumosi kurkkuunsa kolmatta tuliviskiannosta. Hän katsoi lasiaan ja naurahti sarkastisesti muistoilleen. Omille valinnoilleen, väärille valinnoille, jotka olivat ajaneet hänet tähän tilanteeseen.

Mikä olikaan saanut Astorian niin vihaiseksi? Suloisen ja tasaisen Astorian, jota mies oli oppinut kunnioittamaan menneinä vuosina. Huokaisten mies katsoi vasenta kättään, vaaleaa jälkeä, joka kieli että vielä vähän aikaa sitten siinä oli ollut sormus. Draco oli ottanut sen pois kun hänen, nyt entinen, vaimonsa oli heittänyt sormuksensa hänen kasvoilleen ja käskenyt painua niin kauas kuin vain saattoi.

Mies naurahti hiljaa ja veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt aivan tarkkaan mitä oli tehnyt väärin, muttei voinut moittia naista. Hän oli ollut tyhmä ja itsekäs.

Mies tilasi uuden paukun ja mietti isäänsä. Miestä, jota hän oli ihannoinut aivan liian pitkään ja aivan liian sinisilmäisesti. Miten hän ei ollutkaan nähnyt tämän pelkuruutta ennen kuin oli liian myöhäistä?

Tom laski pöydälle täyden lasin ja Draco kiitti nyökkäyksellä kaivettuaan tarpeeksi hiluja. Hän saattoi kuvitella Luciuksen ilmeen, jos tämä näkisi poikansa nyt. Istumassa tavernassa liian mones viskipaukku edessään.

Mutta Draco ei välittänyt. Hän välitti hyvin vähän mistään, hänen viimeisinkin inhimillisyytensä tuntui hukkuneen kipuun, kaipaukseen ja itsesääliin, jotka velloivat onton kuoren sisällä uhaten rikkoa sen, mitä hänestä vielä oli jäljellä.

So, so you think you can tell heaven from hell, blue skies from pain.

Can you tell a green field from a cold steel rain?

A smile from a veil, do you think you can tell?

Draco ei tiennyt, kumpi olisi ollut tuskallisempaa, istua ja katsoa kuinka toinen rakastui ja eli elämäänsä ilman häntä, vai myöntää tunteensa ja kääntää selkänsä isälleen ja isännälleen. Hän oli tehnyt päätöksensä kauan sitten, hän oli pysynyt uskollisena isälleen ja lordi Voldemortille. Mutta loppupeleissä, oliko se sen arvoista? Hän oli menettänyt maineen ja kunnian, sekä elämänsä rakkauden. Kaikki oli mennyt vain koska hän oli ollut liian sinisilmäinen suurimman ihanteensa edessä.

Liian myöhään Draco oli oppinut, ettei täydellisyyttä ollutkaan, että jokainen elävä olento teki virheitä. Suurin todiste oli ollut Voldemortin kukistuminen. Mies, jota hän oli pitänyt voittamattomana, oli kukistettu. Mies, jonka kostoa hän oli pelännyt niin paljon, ettei ollut tarttunut tilaisuuteen. Hän oli menettänyt monta tilaisuutta, tilaisuuden luottaa Dumbledoreen, tilaisuuden kertoa tunteistaan, tilaisuuden elää itse omaa elämäänsä.

And did they get to trade your heroes for ghosts?

Hot ashes for trees?

Hot air for cool breeze?

Cold comfort for change?

And did you exchange a walk in a part in the war for a lead-role in a cage?

Draco oli ymmärtänyt isänsä pelkuruuden liian myöhään. Jos hän olisi tajunnut tilanteen aiemmin, hän ehkä olisi pystynyt pelastamaan ihmishenkiä. Hän olisi ehkä saavuttanut ja ansainnut rakkauden, joka koversi hänen kuoreksi muuttunutta kehoaan kaipauksena. Hän olisi ehkä muutakin kuin Vuotavassa noidankattilassa iltaansa istuva, yksinäinen mies. Hän voisi olla rakastettu.

Hetkeksi miehen ajatukset kääntyivät hänen äitiinsä. Kuinka iloiseksi Draco oli tämän tehnyt mennessään Astorian, puhdasverisen naisen, kanssa naimisiin. Nainen murtuisi kun kuulisi heidän erostaan. Ehkä näin oli kuitenkin parasta. Jos hänen äitinsä olisi kuullut hänen todellisista tunteistaan, tämä ei varmastikaan ikinä olisi antanut pojalleen anteeksi. Vai olisiko sittenkin?

How I wish, how I wish you were here.

We’re just two lost souls, swimming in a fish bowl, year after year.

Running over the same old ground, what have we found?

The same old fears. Wish you were here.

Majatalon ovi aukeasi ja viileä tuulenpuuska saattoi vieraat sisään. Aluksi Draco ei kiinnittänyt saapuneeseen kaksikkoon sen kummemmin huomiota. Sitten hän kuuli tutun äänen, joka herätti jo hieman rauhoittuneet tunteet tyynen pinnan alla. Mies nosti katseensa ja näki riutuneen miehen laukkuineen. Tämän tummat hiukset olivat tuulen sekoittamat ja vihreät silmät hymyilivät väsyneesti vieressä kulkevalle punapäälle.

”Kiitos, Ron, mutten halua tulla vaivaamaan teitä. Kyllä minä pärjään. Jahka Ginny leppyy, käyn hakemassa viimeiset tavarani ja etsin asunnon. Voin sen aikaa majailla täällä.”

Draco kuunteli keskustelua tuijottaen jo tyhjää lasiaan. Ehkä kohtalo ei sittenkään ollut hylännyt häntä. Ehkä vielä oli olemassa mahdollisuus.

*

A/N: Kursiivit Pink Floydin kappaleesta Wish you were here.