Punahiuksinen nainen seisoi mitäänsanomattoman majatalon
edessä. Nimikyltti, jonka maali oli kulunut, kertoi paikan nimeksi Vuotava
noidankattila. Nainen katsoi ärtyneenä rannekelloaan, jästien keksintöä, joka
näytti aikaa.
Mies, jonka mustat hiukset harottivat mikä mihinkin
suuntaan, ilmaantui pian naisen taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”James! Tajuatko, kuinka kauan olen saanut odottaa
sinua?” nainen tiuskaisi tiukasti.
Mies käänsi naisen rannetta nähdäkseen tämän kellon ja
pikaisen laskutoimituksen jälkeen katsoi sylissään olevaa naista hymyillen säteilevästi.
”Arvioisin, että noin 23 minuuttia, sillä luultavasti
tapojesi mukaan hylkäsit ystäväsi kymmenen minuuttia ennen sovittua
tapaamisaikaamme, jotta varmasti ehtisit odotella minua”, mies vastasi ja
painoi kasvonsa toisen hiuksiin.
”Kai tiedät, että saavun paikalle vain, koska olen niin
järjettömän rakastunut sinuun, sinä maailman kaunein nainen?” mies kuiskasi
naisen korvaan, eikä kumpikaan tiennyt mikä tilanteessa sai naisen silmät
kostumaan.
”James, olet idiootti”, nainen kuiskasi ja tunsi silmäkulmastaan
karkaavan kyyneleen. Se ei kuitenkaan ehtinyt hänen poskipäätään pidemmälle,
kun pehmeät huulet tavoittivat sen.
”Toivottavasti se oli onnen-, eikä surunkyynel.”
Mies tunsi läppäisyn rinnallaan, mutta se ei haitannut,
sillä nainen hymyili hänelle onnellisena.
”Mitäs luulisit, idiootti.”
Ankaran näköinen noita istui Vuotavan noidankattilan
hämärä loosissa. Hänen tiukkaa ilmettään pehmensivät pelko ja huoli, joita oli
siltikin hyvin vaikea havaita. Noita oli tottunut tietynlaiseen ilmeettömyyteen,
eikä hän tahtonut näyttää sydäntään repiviä tunteita.
Noita nosti katseensa pitkään, hopeanvalkoista partaa
kantavaan velhoon, joka hymyili hänelle surullisesti puolikuulasiensa takaa.
”Minerva”, velho sanoi, ennen kuin istuutui ylimalkaisen
rauhallisesti noitaa vastapäätä.
”Onhan poika varmasti turvassa, Albus?” noita kysyi
hiljaa surun ottaessa valtaa hänen sydämessään, hänen kasvoillaan.
”Minähän selitin sinulle, kyllä sinä ymmärrät”, velho
sanoi lempeästi hymyillen ja sai noidan laskemaan katseensa. Hän tiesi, hän
ymmärsi, mutta hän ei tahtonut uskoa. Suolainen kyynel pääsi karkaamaan hänen
poskelleen ja kevyt hipaisu sai noidan nostamaan katseensa.
”Meidän pitää vain olla vahvoja, Minerva”, velho sanoi
hiljaa, katse luotuna pisaraan, jonka hän oli kaapannut luisevalle sormelleen.
Velho painoi huulensa sille ja loi lämpimän, lohtua tuovan katseen noitaan.
”Tiedän, että sinä pystyt siihen.”
Punahiuksinen nainen seisoi mustahiuksisen miehen
vieressä Vuotavassa noidankattilassa. Hänen olemuksensa oli jännittynyt ja
kasvoiltaan kuvastui huoli.
”Älä huoli, kyllä hän pärjää”, mies sanoi lämpimästi
hymyillen ja sekoitti joka suuntaan pörröttäviä hiuksiaan.
”En voi uskoa, että tunnen tällaista ikävää, hyvänen
aika. Minä aina nauroin äitiämme, kun hän itki laiturilla, kun Tylypahkan
pikajuna lähti!” nainen kuiskasi ja painautui miehen lohduttavaa rintaa vasten.
”He tulevat kaikki takaisin, tiedät sen”, mies vastasi
hiljaa ja nosti naisen leukaa. Hän katsoi hetken itkuisia silmiä ja poskille
karanneita kyyneliä. Naisen hiukset olivat liimautuneet tämän kasvoille.
Rakastavin elkein mies siirsi märät sortuvat pois toisen kasvoilta ja painoi
huulensa naisen huulille. Hän maistoi suolaiset kyyneleet.
”Ginny, sinä olet hölmö.”
*
A/N: Kirjoitettu alunperin FinFanFunin Kolme kertaa, kun-haasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti