Inhimillinen Kuolema

Mies seisoi kukkulan laella katselleen allaan avautuvaa laaksoa. Keskitalven juhla oli ohitettu jo viikkoja sitten ja maata koristi paksu lumikerros. Laakson pohjalla oli pieni kylä, joka oli tunnettu käsitöistään. Hetken matkaa kukkulan toisella puolen oli metsä, jonka eri puulajeista taitavat puusepät tekivät upeita korurasioita, helmiä, koruja, huonekaluja, miltei mitä vain. Tai niin se oli ollut ennen. Nyt tuon pienen kylän tilalla oli vain tuhkaa ja loppuun palaneita hirsiä.
Mies huokaisi hiljaa ja lähti laskeutumaan rinnettä alas kohti kylänrauniota. Hän oli nähnyt vastaavaa paljon viimepäivinä, oikeastaan hän oli tiennyt tämän kaiken tapahtuvaksi ja silti tuo surullinen näky tuntui pysäyttävän epätodelliselta. Välillä hän mietti, tottuisiko hän siihen milloinkaan.
Tumman viitan lieve hyväili lumivaippaa miehen kulkiessa ja tämän jalat upposivat hankeen miltei kymmenen senttiä jokaisella askeleella. Siitä huolimatta hänen taakseen jäävällä hangella ei näkynyt jälkeäkään. Mies kulki Rajalla. 

Raja ja Todellisuus olivat kuin limittäin jumiutuneet ulottuvuudet. Todellisuus oli se, missä tavalliset kuolevaiset elivät, kunnes heidän aikansa loppui. Kuollessaan heidän minänsä, elinvoimansa ja sielunsa siirtyivät Rajalle odottamaan, että heidät päästettäisiin eteenpäin. Ihmiset vaalivat elinaikanaan erilaisia ajatuksia ja toiveita siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi. Harva kuitenkin päätyi pohdinnoissaan oikeaan ratkaisuun.
Rajalta ei päässyt takaisin Todellisuuteen käymättä ensin Rajan takana. Kyse ei kuitenkaan ollut suoranaisesta uudelleensyntymästä. Rajan takana oli suuren säiliön lailla tallessa kaikki se elinvoima, joka ei kävellyt maan kamaralla jonkinlaisessa fyysisessä muodossa. Elinvoiman kierto oli hyvin samankaltainen kuin veden kierto koko maailmassa. Sama elinvoima kiersi vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen, elävästä toiseen. Joka hetki jokin kuoli tai syntyi jossakin. 

Tuskin mies oli lähtenyt laskeutumaan kukkulan rinnettä, kun hän jo saavutti laakson pohjan. Rajalla hän, ja vain hän, saattoi vääristää aikaa ja etäisyyksiä. Hän oli ainoa, joka käyskenteli Rajalla, oli sen nimeämätön herra. Hän oli Kuolema.
Astuessaan kylän rajojen sisäpuolelle mies kuuli hiljaista helinää, kun irrallaan vaeltava elinvoima suuntasi hänen luokseen. Se oli luonnollista. Elinvoima virtasi aina hänen luokseen, sillä vain niin se pääsisi jatkamaan luonnonmukaista kiertokulkuaan. Vain silloin, kun elävän tahdonvoima oli voimakas, tämän kuollessa elinvoima saattoi jäädä paikoilleen ja vastustaa luonnon omaa järjestystä.
Vastaan haraavan elinvoiman kohtaaminen oli harvinaista, sillä kuoleman hetkellä tahto ja ajatukset lakkasivat olemasta. Oli kuitenkin ehdottoman tärkeää löytää irrallaan vaeltava elinvoima ja päästää se takaisin kiertoon. Liian kauan Rajalla viipynyt elinvoima alkoi pyrkiä takaisin Todellisuuteen, aiheuttaen erilaisia selittämättömiä ilmiöitä, kuten ovien aukeamisia tai kynttilöiden sammumisia. Pahimmillaan levoton elinvoima saattoi yrittää ottaa vallan jostakin, jolla ei alun perin pitäisi olla elinvoimaa. Sellaisella luonnon lakien uhmaamisella oli aina epämiellyttävät seurauksensa. 

Himmeän sinihehkuinen hahmo, joka muistutti olemukseltaan etäisesti ihmistä, leijui miehen eteen vaimean helinän saattelemana. Hitaasti eri puolilta kylää tuli erikokoisia hahmoja. Aina yhden pysähtyessä helinä muuttui, kuin sadan tiu'un kuorosta yksi kerrallaan lopettaisi soimisen. Viimein kylän ylle laskeutui hiljaisuus. Mies katsoi ympärilleen kerääntyneitä hahmoja, hän olisi voinut suoristaa kätensä ja pyörähtää paikoillaan osumatta yhteenkään. Ne jättivät häneen aina käden mitan verran välimatkaa. 

Kuolema kaivoi viittansa alta pienen kellon ja tunnusteli sen viileää pintaa ennen kuin tarttui kahvaan ja heilautti kelloa kerran. Kylmä, kova ja korkea ääni täytti ilman. Tuskin kello oli aloittanut sointinsa, kun mies tarttui sen kieleen hiljentääkseen sen.
Ääni sai helinän alkamaan jälleen ja siinä hänen silmiensä alla hahmot alkoivat sulautua yhteen, kunnes jäljellä oli yksi muodoton, sinihehkuinen elinvoimasta koottu hahmo. Siitä nousi pehmeä tuoksu, jota olisi voinut verrata hunajassa uitetun sähkön tuoksuun. Hennon makea, lohduttava ja kuitenkin niin varauksellinen.
Mies pani kellon takaisin viittansa kätköihin. Saatuaan jälleen kätensä vapaiksi, hän nosti kämmenensä rintansa korkeudelle ja alkoi piirtää ilmaan kuvioita kuiskien samalla sanoja muinaisella kielellä, jonka hän oli oppinut maailmankaikkeuden Luojalta. 

Kuin ilmassa olisi ollut näkymätön seinä, siihen repesi hitaasti aukko, joka jatkoi suurenemistaan. Toiselta puolelta tihkuva sininen hohde oli voimakas, paljon voimakkaampi kuin Rajalla häälyvässä elinvoimahahmossa. Aiemmin niin mieto tuoksu kantautui nyt liian vahvana Rajan takaa. Kuolema lopetti loitsunsa lukemisen, kun aukko oli elinvoimamassalle tarpeeksi suuri. Ja kuin itsestään muodoton massa alkoi leijua kohti elinvoiman säilöä.
Kun elinvoima oli siirtynyt Rajan taa, liittynyt suuren elinvoiman virtaan, mies löi kämmenensä yhteen. Aukko katosi silmän räpäyksessä kuin sitä ei olisi siinä ollutkaan. Kuolema antoi käsiensä laskeutua vierelleen. Kylän raunioiden yllä lepäsi täydellinen hiljaisuus. Palaneen puun mieto, miltei olematon tuoksu täytti ilman.
Mies jatkoi matkaansa entistä päätietä pitkin, kohti kylän keskustaa. Jokin ei ollut kohdallaan. Ilmassa väreili jotakin heikkoa, jonka hiljaisuus ja savun haju peittivät miltei kokonaan alleen. Hänen pitäisi löytää sen lähde ennen lähtöään. 

Kävellessään mies tunsi sen voimistuvan hiljalleen. Hän ei vielä osannut sanoa, mistä oli kyse, mutta ainakin hän tiesi kulkevansa oikeaan suuntaan. Saapuessaan entiseen keskusristeykseen Kuolema pysähtyi hetkeksi. Se ei ollut tuoksu, eikä varsinaisesti äänikään, mutta hän pystyi aistimaan sen.
Mies sulki silmänsä ja keskitti muut aistinsa etsimään tuota vaimeaa johtolankaa, joka hänellä oli. Mistä päin se tuli? Hän otti kokeilevasti pari askelta ja pysähtyi uudelleen. Se jokin heikkeni aavistuksen ja Kuolema avasi silmänsä. Hän jatkoi matkaansa poispäin kylän keskuksesta ja vaikka hän tiesi kulkevansa oikeaan suuntaan, se tuntui vain heikkenevän hiljalleen, kuin loppuun palavan kynttilän liekki, joka himmenee, kunnes sammuu kokonaan. 

Viimein hänen askeleensa pysähtyivät. Miltei koko kylä oli palanut maan tasalle, vain siellä täällä oli jäljellä hiiltyneitä hirrenpätkiä. Mies katsoi kahta vielä päällekkäin olevaa hirttä, joiden viereen oli käpertynyt pieni tyttö. Sen hän siis oli aistinut, elinvoiman, joka oli irtautumassa kehostaan. Tyttö taisteli elämästään ja se taistelu oli rankkaa.
Tietäen, että näissä olosuhteissa olisi enää ajan kysymys, koska tytön elinvoima siirtyisi takaisin suureen virtaan, mies käveli raunioituneen talon rajojen sisäpuolelle ja kyykistyi tuon pienen, vielä elossa olevan olennon viereen. Niin paljon sisua ja tahdonvoimaa. Miksi tyttö sinnitteli?
Hänellä olisi kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi odottaa, että tytön tahdonvoima antaisi periksi ja elinvoima irtoaisi tämän heiveröisestä ruumiista, tai vaihtoehtoisesti hän voisi pelastaa tämän. Mutta kuolevaiset eivät kuuluneet Rajalle. Yksikin kosketus vetäisi tytön Todellisuudesta hänen luokseen. Kuolema ei kuitenkaan tiennyt, mitä seurauksia sillä olisi. Irrallaan oleva elinvoima ei voinut palata Rajalta takaisin Todellisuuteen käymättä Rajan takana, mutta elävät toimivat kaikessa aina eri tavalla kuin kuolleet. 

Olisi sääli heittää noin voimakas mieli hukkaan. Olihan hän nähnyt monia epäoikeudenmukaisia tapauksia ennenkin, mutta tytössä oli jotakin. Tämä oli korkeintaan viisi kesää elänyt ja varmasti tietoinen menettäneensä kaiken. Koko kylä oli raunioina ja ainoa elävä olento oli tämä pieni tyttö. Silti hän jaksoi taistella elämästään. Tekisikö hän väärin, jos antaisi tuolle tahdolle mahdollisuuden elää tässä maailmassa hieman pidempään, vaikka se uhmaisikin luonnon lakeja.
Päätöksensä tehneenä mies painoi toisen polvensa maahan ja kumartui tytön ylle. Hän tunsi pienen sähköiskun kaltaisen räpsähdyksen koskiessaan hauraaseen kehoon, mutta nosti tytön siitä huolimatta syliinsä. Käyttäen hyväkseen Rajan ominaisuuksia, hän astui palaneesta kylänrauniosta suoraan naapurikylän reunamille. Matkaa oli sen verran, että tavallinen, hyväkuntoinen nuorimies taittaisi sitä jalan seitsemän päivää, kun tiet olivat hyväkuntoiset. Tähän vuodenaikaan se ottaisi luultavasti yli kymmenen päivää. 

Mies tarkkaili hetken ympäristöään. Hämärä hiipi varovaisesti esiin piilostaan, tuoden illan mukanaan. Lumessa kulkivat selvät jäljet siellä, missä ihmiset käyskentelivät eniten. Miltei jokaisen talon savupiipusta kohosi taivaalle ohutta savupilveä, joka toi kirpeään ilmaan oman kotoisan tuoksunsa. Kadut olivat hiljaiset, lähistöltä ei kantautunut askelten ääniä.
Tyttöä sylissään kantaen Kuolema käveli erään talon ovelle. Hän laski lapsen sylistään kuistille. Kun hänen otteensa irtosi, mies tunsi samanlaisen räpsähdyksen kuin koskettaessaan tyttöä. Tarkoittiko se sitä, että hän oli onnistuneesti palauttanut tämän Todellisuuteen? Vain aika voisi kertoa sen.
Mies kolkutti ovea ja astui askeleen taaksepäin. Pian ovi aukesi narahtaen, paljastaen lyhyen, pyöreäkasvoisen naisen. Kuolema seurasi vierestä, kuinka nainen katsoi ensin suoraan hänen lävitseen ja tajusi sitten kynnyksellään makaavan tytön. Huudettuaan puolisonsa apuun, nainen nosti lapsen syliinsä ja vei tämän sisään. Oven sulkeutuessa heidän perästään, mies antoi huulilleen nousta hymyn.
Alkutalvella hän oli vieraillut tämän naisen luona, vieden tältä alle vuoden vanhan poikalapsen. Se surun määrä lientyisi varmasti, kun naisella olisi kohde, joka kaipasi hänen rakkauttaan ja huolenpitoaan juuri nyt. 

Kun Kuolema vuosia myöhemmin palasi kylään, hän tuli noutamaan yhtä kylän vanhimmista. Siellä, koko kylän surressa vanhan miehen poismenoa, mies näki tytön jälleen, hyvinvoivana ja vahvana.
Paimentaessaan kuolleen miehen elinvoimaa takaisin sen alkulähteille, Kuolema tunsi tuijotuksen väkijoukosta. Hän käänsi päätään ja katsoi kirkaskatseisiin, ruskeisiin silmiin. Katsekontakti tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta mies käveli tytön luokse ja kyykistyi tämän viereen. Laskiessaan kätensä tämän olalle, hän tunsi jälleen sen saman räpsähdyksen kuin vuosia sitten. Maailma heidän ympärillään pysähtyi.
"Kohtaamme jälleen", Kuolema sanoi hymynkare suupielessään.
"Sinä… Kuka sinä olet?"
"Minä, rakas lapsi, olen Kuolema."
"Sinä pelastit minut silloin. Se ei ollut unta!"
Mies ei vastannut tytön sanoihin mitenkään. Hymyillen hän nousi ja irrottaessaan otteensa muu maailma jatkoi elämäänsä. Tyttö ei irrottanut katsettaan Kuolemasta. Hän tuijotti miehen selkää tämän kävellessä pois, tahtomatta räpäyttää silmiään, kuin aavistaen, että siinä silmänräpäyksessä tuo yötä pimeämpää viittaa kantava hahmo olisi poissa.
Silmät vettyen tyttö vain tuijotti, kunnes hänen oli pakko räpäyttää silmiään. Ja niin, kuten arvata saattoi, Kuolema oli kadonnut. 

*

A/N: Uudelleenkirjoitettu tekstistä Kuoleman lempeä puoli.