Kirje katkeruudelle

Istuit viimeiset hetket ikkunasi ääressä, kuin Joutsenlaulun vanhus, katsomassa pihalla leikkiviä lapsia. Kadehtimassa nuoruutta ja sen loppumattomalta tuntuvaa energiaa. Olit enää vanha ja väsynyt, vain odottaen kuoleman tuomaa helpotusta. Se oli surullista, että olit antanut kateutesi kalvaa niin kauan. Olisit ehtinyt tehdä elämälläsi niin paljon enemmän, jos et olisi antanut energiasi valua kateuden katkeria kanavia pitkin hukkaan. Ehkä tyttäresi olisi luonasi nyt, jos et olisi kuihtunut kylmäksi, nuivaksi vanhukseksi.

Vielä muutama vuosi sitten, kun olit jaksanut kävellä kauemmas kuin muutaman askeleen sängyltä ikkunan viereen asetetun nojatuolin luo, hän vietti aikaansa sinun kanssasi. Hän vei sinua kävelyille koettaen saada rakkauttaan lämmittämään sinun kivettynyttä sydäntäsi. Olithan hänen vanhempansa kylmyydestäsi huolimatta. Etkä voinut kuin ihmetellä, mistä hän oli perinyt sen kaiken lämmön ja huolehtivaisuuden. Sillä sinulta se ei ollut tullut.

Aina nähdessäsi vanhan, vaikeasti etenevän vanhuksen ja tämän vierellä kävelevän naisen, ajattelit väistämättä tytärtäsi. Vaikka kuinka yritit kieltää sitä itseltäsi, kaipasit häntä. Ja jälleen katkeruuden ääni kuiski viiltäviä sanoja korvaasi pakottaen sinut sulkemaan silmäsi hetkeksi. Olisiko hän lähtenyt, jos hän todella olisi välittänyt? Elämän viimeisten hetkien valuessa sormiesi välistä annoit edelleen syyn valua muiden niskaan. Aivan kuin et olisi koskaan tehnyt mitään väärin.

Pihalla naapurin kolmen lapsen isä nappasi silmät loistaen nuorimmaisensa syliinsä. Molemmat nauroivat, etkä voisi ikinä nähdä omaa katkeruuttasi miehen silmissä. Tuskin kukaan muu saattoi katsoa lastaan yhtä kateellisena. Sinullakin oli vielä silloin aikaa elää, mutta päätit sen sijaan katkeroitua ainoalle tyttärellesi siitä, että tällä oli sitä vielä enemmän. Etkä vieläkään suostunut ymmärtämään kuinka typerä olit jo silloin. Jos olisit silloin ymmärtänyt kuinka hän jumaloi sinua, kuinka täydellisesti hän tukeutui sinuun, ainoaan elossa olevaan vanhempaansa, olisiko se muuttanut mitään?

Et ollut aina kärsinyt siitä, tunteettomuudesta ja kivisestä sydämestä, vaikka se olikin alkanut jo kauan ennen kuin jäit yksin. Tajusitko sen itse, katsellessasi lapsen leikkiä hiekkalaatikolla? Poika sattui vahingossa vilkaisemaan ikkunaasi ja huomatessaan sinut, hän hymyili. Pidäkkeetöntä, iloista hymyä, palauttaen sinut omaan lapsuuteesi. Kuinka itse olit vielä viattomuutesi päivinä hymyillyt jopa sille naapurin tiuskivalle rouvalle. Ne taisivat olla viimeiset muistosi, joita ei varjostanut katkeruuden kylmä varjo.

Mitä sinulle tapahtui, rakas?

Katsoin, kuinka suljit silmäsi ja kylmyys suli kasvoiltasi viimeisten hengenvetojen myötä. Näytit niin rauhalliselta. Pian olisit luonani jälleen. Ehkä saisin sen viattoman, iloisen hymyn palautettua kasvoillesi.

Vain yksi kesäyö

Leuto tuuli puhaltaa vaimeasti, sekoittaen hellästi pitkiä hiuksia, saaden kesämekon keveän helman kutittamaan polvitaipeita. Ilmavirtaus tuo mukanaan loppukesän tuoksuja; hiillokseksi hiipuvan nuotion miellyttävä, vaimean savuinen haju ja lievä alkoholin löyhkä. Koivun, ruohon ja monen muun kasvikunnan kasvatin ja silkan kesän tuoksut, joita ei voi erotella. Aurinko on jo laskenut, jättäen jälkeensä pehmeän hämärän, sillä vaikka kesä onkin kääntymässä loppuunsa, varsinainen pimeä ei ehtisi kietoa yötä syleilyynsä vielä pitkään aikaan.

Asfaltti tuntuu vielä lämpimältä paljaita jalkapohjia vasten tytön kävellessä rauhallisesti eteenpäin. Hienoinen horjahdus ja ristiaskel. Toisessa kädessä roikkuvien sandaalien kannat kopsahtavat yhteen. Hiljainen nauru pyrkii kuplivana huulien välistä kesäiseen yöhön, tuntuen jollain hassulla tavalla samalta kuin se kupliva juoma, jota hän on aiemmin juonut. Se on saanut tytön olon keveäksi. Aivan kuin hän olisi juonut monta kulausta nestemäistä onnea ja huolettomuutta.

Jalkakäytävälle jääneet kivet painavat ikävästi kesän kovettamia kantapäitä. Hän siirtää painonsa päkiöilleen ja tarttuu huomaamattaan toisella kädellään hameensa helmaan. Hetken tyttö keskittyy vain jalkoihinsa, tasapainoillen hivenen huojuvaisesti ohi irtokivien. Rauhallinen, tyynnyttävä hiljaisuus katkeaa kertoen jonkun muunkin kulkevan hämärässä. Tyttö kääntyy katsomaan taakseen, äänen suuntaan, ja antaa hameenhelmansa laskeutua hivelemään polvia. Iloinen hymy huulillaan hän nostaa peukalonsa, liftaten ohiajavan pyöräilijän kyytiin.

Pyörä pitää ruosteista kitinää lähestyessään ja jarrusta irtoava kirskuna saa kevyestä olostaan nauttivan tytön kihertämään hiljaa. Kaksipyöräisen kulkuneuvon pysähtyessä kuuluu vain vaimea ääni pyöräilijän laskiessa toisen jalkansa asfaltille, pitääkseen tasapainonsa. Kesäyön hiljaisuus on palannut ja hetken kaksikko vain katselee toisiaan. Molempien silmistä näkee, että täysin selvin päin näin kaunista kesäyötä on turha viettää.

Tuttuja he eivät ole. Ainakaan kumpikaan ei muista nähneensä toista ennen. Siitä huolimatta tyttö kipeää pysähtyneen pyörän takaritsalle istumaan. Toinen ei sano vastaan, polkaisee vain menopelinsä takaisin vauhtiin, hakien hetken horjuvasti tasapainoa, jonka ylimääräinen paino takarenkaan päällä tahtoo kadottaa. Hiljalleen meno alkaa tasaantua ja hetken mielijohteesta tyttö kietoo kätensä kuljettajansa vyötärölle ja painautuu lämmintä selkää vasten. Hiekkainen tuoksu tervehtii hänen nenäänsä, kielien toisen olleen rannalla. Luultavasti makoilleen lämpimällä hiekalla nauttien yöhön kääntyvästä kesäillasta.

Hiljaisten äänien saattelemana tytön kädessä olevat sandaalit tömähtelevät toisen vatsaan ja kopsahtelevat vaimeasti toisiaan vasten pyörän lipuessa eteenpäin. Kumpikaan ei tiedä, mihin toinen on menossa, eikä kumpikaan kysy. Se on epäolennaista. Jatkuvan liikkeen aiheuttama ilmavirta pitää pitkät sortuvat poissa kasvoilta. Aikaa kuluu tuntematon määrä x ennen kuin pyörä pysähtyy toistamiseen. Kyselemättä, katselematta ympärilleen, tyttö laskeutuu melkein sulavasti jaloilleen. Hameen helma jää kiinni takaritsaan ja äännähtää uhkaavasti, kun hän yrittää varovaisesti nykäistä sen irti.

Ruoho tuntuu viileältä ja kutittelevalta. Hän kävelee poispäin tien varteen pysäköidystä pyörästä ja pyörähtää ympäri kevyt hymy huulillaan. Se on niin kevyt, että se melkein karkaa ilmaan muiden kuultavaksi. Tyttö nostaa katseensa taivaalle ja pyörähtää uudestaan, antaen kenkien tippua kädestään.  Hämärä saa tähdet loistamaan pehmeästi ja hetkeksi hän unohtuu kauniin tähtitaivaan lumoihin. Kosketus. Se ei ole varovainen tai kysyvä, toinen vain tarttuu hänen käteensä ja sitten toiseen. Vakaasti hän pyöräyttää tyttöä ympäri, uudestaan ja uudestaan, saaden hymyn viimein karkaamaan nauruna kohti taivaanrantaa.

He päätyvät makaamaan ruohikolle selälleen, katselemaan tähtiä. Yhteisymmärrys riippuu ilmassa toverillinen hiljaisuus seuranaan. Kaksikko ei tarvitse sanoja, eivät he oikeastaan tarvitse toisiaankaan. Näin kauniit kesäyöt vain ovat parempia, kun ne voi jakaa jonkun kanssa.

Kolme suolaista pisaraa, jotka peitettiin pehmeillä huulilla

Punahiuksinen nainen seisoi mitäänsanomattoman majatalon edessä. Nimikyltti, jonka maali oli kulunut, kertoi paikan nimeksi Vuotava noidankattila. Nainen katsoi ärtyneenä rannekelloaan, jästien keksintöä, joka näytti aikaa.

Mies, jonka mustat hiukset harottivat mikä mihinkin suuntaan, ilmaantui pian naisen taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille.

”James! Tajuatko, kuinka kauan olen saanut odottaa sinua?” nainen tiuskaisi tiukasti.

Mies käänsi naisen rannetta nähdäkseen tämän kellon ja pikaisen laskutoimituksen jälkeen katsoi sylissään olevaa naista hymyillen säteilevästi.

”Arvioisin, että noin 23 minuuttia, sillä luultavasti tapojesi mukaan hylkäsit ystäväsi kymmenen minuuttia ennen sovittua tapaamisaikaamme, jotta varmasti ehtisit odotella minua”, mies vastasi ja painoi kasvonsa toisen hiuksiin.

”Kai tiedät, että saavun paikalle vain, koska olen niin järjettömän rakastunut sinuun, sinä maailman kaunein nainen?” mies kuiskasi naisen korvaan, eikä kumpikaan tiennyt mikä tilanteessa sai naisen silmät kostumaan.

”James, olet idiootti”, nainen kuiskasi ja tunsi silmäkulmastaan karkaavan kyyneleen. Se ei kuitenkaan ehtinyt hänen poskipäätään pidemmälle, kun pehmeät huulet tavoittivat sen.

”Toivottavasti se oli onnen-, eikä surunkyynel.”

Mies tunsi läppäisyn rinnallaan, mutta se ei haitannut, sillä nainen hymyili hänelle onnellisena.

”Mitäs luulisit, idiootti.”

Ankaran näköinen noita istui Vuotavan noidankattilan hämärä loosissa. Hänen tiukkaa ilmettään pehmensivät pelko ja huoli, joita oli siltikin hyvin vaikea havaita. Noita oli tottunut tietynlaiseen ilmeettömyyteen, eikä hän tahtonut näyttää sydäntään repiviä tunteita.

Noita nosti katseensa pitkään, hopeanvalkoista partaa kantavaan velhoon, joka hymyili hänelle surullisesti puolikuulasiensa takaa.

”Minerva”, velho sanoi, ennen kuin istuutui ylimalkaisen rauhallisesti noitaa vastapäätä.

”Onhan poika varmasti turvassa, Albus?” noita kysyi hiljaa surun ottaessa valtaa hänen sydämessään, hänen kasvoillaan.

”Minähän selitin sinulle, kyllä sinä ymmärrät”, velho sanoi lempeästi hymyillen ja sai noidan laskemaan katseensa. Hän tiesi, hän ymmärsi, mutta hän ei tahtonut uskoa. Suolainen kyynel pääsi karkaamaan hänen poskelleen ja kevyt hipaisu sai noidan nostamaan katseensa.

”Meidän pitää vain olla vahvoja, Minerva”, velho sanoi hiljaa, katse luotuna pisaraan, jonka hän oli kaapannut luisevalle sormelleen. Velho painoi huulensa sille ja loi lämpimän, lohtua tuovan katseen noitaan.

”Tiedän, että sinä pystyt siihen.”

Punahiuksinen nainen seisoi mustahiuksisen miehen vieressä Vuotavassa noidankattilassa. Hänen olemuksensa oli jännittynyt ja kasvoiltaan kuvastui huoli.

”Älä huoli, kyllä hän pärjää”, mies sanoi lämpimästi hymyillen ja sekoitti joka suuntaan pörröttäviä hiuksiaan.

”En voi uskoa, että tunnen tällaista ikävää, hyvänen aika. Minä aina nauroin äitiämme, kun hän itki laiturilla, kun Tylypahkan pikajuna lähti!” nainen kuiskasi ja painautui miehen lohduttavaa rintaa vasten.

”He tulevat kaikki takaisin, tiedät sen”, mies vastasi hiljaa ja nosti naisen leukaa. Hän katsoi hetken itkuisia silmiä ja poskille karanneita kyyneliä. Naisen hiukset olivat liimautuneet tämän kasvoille. Rakastavin elkein mies siirsi märät sortuvat pois toisen kasvoilta ja painoi huulensa naisen huulille. Hän maistoi suolaiset kyyneleet.

”Ginny, sinä olet hölmö.”

*

A/N: Kirjoitettu alunperin FinFanFunin Kolme kertaa, kun-haasteeseen.

Myrskyjä viskilasissa

Draco Malfoy istui Vuotavassa noidankattilassa ja kumosi kurkkuunsa kolmatta tuliviskiannosta. Hän katsoi lasiaan ja naurahti sarkastisesti muistoilleen. Omille valinnoilleen, väärille valinnoille, jotka olivat ajaneet hänet tähän tilanteeseen.

Mikä olikaan saanut Astorian niin vihaiseksi? Suloisen ja tasaisen Astorian, jota mies oli oppinut kunnioittamaan menneinä vuosina. Huokaisten mies katsoi vasenta kättään, vaaleaa jälkeä, joka kieli että vielä vähän aikaa sitten siinä oli ollut sormus. Draco oli ottanut sen pois kun hänen, nyt entinen, vaimonsa oli heittänyt sormuksensa hänen kasvoilleen ja käskenyt painua niin kauas kuin vain saattoi.

Mies naurahti hiljaa ja veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt aivan tarkkaan mitä oli tehnyt väärin, muttei voinut moittia naista. Hän oli ollut tyhmä ja itsekäs.

Mies tilasi uuden paukun ja mietti isäänsä. Miestä, jota hän oli ihannoinut aivan liian pitkään ja aivan liian sinisilmäisesti. Miten hän ei ollutkaan nähnyt tämän pelkuruutta ennen kuin oli liian myöhäistä?

Tom laski pöydälle täyden lasin ja Draco kiitti nyökkäyksellä kaivettuaan tarpeeksi hiluja. Hän saattoi kuvitella Luciuksen ilmeen, jos tämä näkisi poikansa nyt. Istumassa tavernassa liian mones viskipaukku edessään.

Mutta Draco ei välittänyt. Hän välitti hyvin vähän mistään, hänen viimeisinkin inhimillisyytensä tuntui hukkuneen kipuun, kaipaukseen ja itsesääliin, jotka velloivat onton kuoren sisällä uhaten rikkoa sen, mitä hänestä vielä oli jäljellä.

So, so you think you can tell heaven from hell, blue skies from pain.

Can you tell a green field from a cold steel rain?

A smile from a veil, do you think you can tell?

Draco ei tiennyt, kumpi olisi ollut tuskallisempaa, istua ja katsoa kuinka toinen rakastui ja eli elämäänsä ilman häntä, vai myöntää tunteensa ja kääntää selkänsä isälleen ja isännälleen. Hän oli tehnyt päätöksensä kauan sitten, hän oli pysynyt uskollisena isälleen ja lordi Voldemortille. Mutta loppupeleissä, oliko se sen arvoista? Hän oli menettänyt maineen ja kunnian, sekä elämänsä rakkauden. Kaikki oli mennyt vain koska hän oli ollut liian sinisilmäinen suurimman ihanteensa edessä.

Liian myöhään Draco oli oppinut, ettei täydellisyyttä ollutkaan, että jokainen elävä olento teki virheitä. Suurin todiste oli ollut Voldemortin kukistuminen. Mies, jota hän oli pitänyt voittamattomana, oli kukistettu. Mies, jonka kostoa hän oli pelännyt niin paljon, ettei ollut tarttunut tilaisuuteen. Hän oli menettänyt monta tilaisuutta, tilaisuuden luottaa Dumbledoreen, tilaisuuden kertoa tunteistaan, tilaisuuden elää itse omaa elämäänsä.

And did they get to trade your heroes for ghosts?

Hot ashes for trees?

Hot air for cool breeze?

Cold comfort for change?

And did you exchange a walk in a part in the war for a lead-role in a cage?

Draco oli ymmärtänyt isänsä pelkuruuden liian myöhään. Jos hän olisi tajunnut tilanteen aiemmin, hän ehkä olisi pystynyt pelastamaan ihmishenkiä. Hän olisi ehkä saavuttanut ja ansainnut rakkauden, joka koversi hänen kuoreksi muuttunutta kehoaan kaipauksena. Hän olisi ehkä muutakin kuin Vuotavassa noidankattilassa iltaansa istuva, yksinäinen mies. Hän voisi olla rakastettu.

Hetkeksi miehen ajatukset kääntyivät hänen äitiinsä. Kuinka iloiseksi Draco oli tämän tehnyt mennessään Astorian, puhdasverisen naisen, kanssa naimisiin. Nainen murtuisi kun kuulisi heidän erostaan. Ehkä näin oli kuitenkin parasta. Jos hänen äitinsä olisi kuullut hänen todellisista tunteistaan, tämä ei varmastikaan ikinä olisi antanut pojalleen anteeksi. Vai olisiko sittenkin?

How I wish, how I wish you were here.

We’re just two lost souls, swimming in a fish bowl, year after year.

Running over the same old ground, what have we found?

The same old fears. Wish you were here.

Majatalon ovi aukeasi ja viileä tuulenpuuska saattoi vieraat sisään. Aluksi Draco ei kiinnittänyt saapuneeseen kaksikkoon sen kummemmin huomiota. Sitten hän kuuli tutun äänen, joka herätti jo hieman rauhoittuneet tunteet tyynen pinnan alla. Mies nosti katseensa ja näki riutuneen miehen laukkuineen. Tämän tummat hiukset olivat tuulen sekoittamat ja vihreät silmät hymyilivät väsyneesti vieressä kulkevalle punapäälle.

”Kiitos, Ron, mutten halua tulla vaivaamaan teitä. Kyllä minä pärjään. Jahka Ginny leppyy, käyn hakemassa viimeiset tavarani ja etsin asunnon. Voin sen aikaa majailla täällä.”

Draco kuunteli keskustelua tuijottaen jo tyhjää lasiaan. Ehkä kohtalo ei sittenkään ollut hylännyt häntä. Ehkä vielä oli olemassa mahdollisuus.

*

A/N: Kursiivit Pink Floydin kappaleesta Wish you were here.

Muistoja

Tyttö, noin kolmentoista, istuu keittiön suuren pirttipöydän ääressä voidellen jo kuivaksi käynyttä leipää. Hänen miltei musta, ylikasvanut polkkatukkansa hapsottaa pörröisenä joka suuntaan. Hänen vieressään istuu huomattavasti pidempi, hoikkarakenteinen poika, jonka samanväriset hiukset ovat ainakin yhtä pörrössä. Sisarukset, se on helppo kertoa, sitä, kumpi on vanhempi, ei ole yhtä helppoa päätellä. Pöydän ääreen liittyy pitkä mies, jonka silmät ovat hätkähdyttävät. Niiden väri muistuttaa pilvistä taivasta, joka on hetkenä minä hyvänsä puhkeamassa myrskyyn. 

"Blake, miten matikankokeesi meni?" Puhuessaan mies avaa mukanaan tuoman sanomalehden ja katoaa sen taakse. Hän ei huomaa, kuinka poika sävähtää miehen sanoja, kuin epämiellyttävää kosketusta. Pojan sisko katsoo kuitenkin toista hivenen huolissaan, saaden Blaken pudistamaan päätään torjuvasti. 

"Hyvin, sain miltei täydet", tämä vastaa vaimeasti. 

"Hyvä poika", mies vastaa lehtensä takaa mairealla äänensävyllä, joka saa melkein tytönkin sävähtämään. 

"Minä sain sanakokeesta täydet", tyttö aloittaa innoissaan. Hänen sanansa saavat miehen vilkaisemaan tätä kylmästi lehden reunan yli. 

"Kysyikö kukaan sinulta mitään?" 

Tyttö laskee katseensa ja puree huultaan. Ei, kukaan ei ollut kysynyt häneltä mitään.

*

 

"Miksi hän suosii Blakea?!" 

Tytön kiljunta saa edessään seisovan naisen hieromaan silmiään. Hän katsoo tytärtään epätietoisena siitä, mitä hän voisi tälle vastata. Vasta neljätoistavuotias tyttö on piiloutunut liian paksujen rajausten taakse, eikä nainen osaa sanoa, milloin tämä oli viimeksi itkenyt. Ei, noissa silmissä oli kauan kasvanut vain epäoikeudenmukaisuuden synnyttämä viha. Viha maailmaa kohtaan. 

Ulko-oven käyminen säpsähdyttää tytön, mutta tämän silmissä kipunoiva taistelutahto ei sammu, ei tällä kertaa. Hän kääntää uhmakkaan katseensa keittiöön kävelevään mieheen. Miehen ärtymys saa kuitenkin tytön värähtämään ja hetken verran nainen ehtii jo toivoa, että tämä unohtaisi uhmansa. 

"Oliko se sinun äänesi, joka kaikui ulos asti?" 

Tyttö nielaisee ja nyökkää hitaasti. Suurin uhma on poissa, mutta silti hän ei näytä merkkiäkään katumuksesta. 

"Minä en jaksa sinun ainaista ininääsi!" 

Ilman halkoo terävä läpsähdys, kun vahva käsi osuu poskeen sellaisella voimalla, joka kääntää pään väkisinkin ja jättää ihon kirvelemään punaisena. Kyyneleet nousevat tytön silmiin, mutta silti hän nostaa katseensa mieheen. Tällä kertaa se on täynnä uhmaa. 

Mies ei kuitenkaan kiinnitä tyttöön enää huomiota. Hän kääntää raivosta leiskuvat silmänsä naiseen, jonka olemus vaipuu kasaan pelosta. Aika tuntuu pysähtyvän, kun miehen käsi koskettaa naisen poskea kovakouraisesti. 

Silmät pyöreinä tyttö katsoo, kuinka hänen äitinsä pää kääntyy lyönnin voimasta. Kuinka koko tämän olemus kielii siitä, että hän oli osannut odottaa tuota, siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta.

*

 

Tyttö makaa sängyssään hiljaa, saamatta unta. Hän kuulee, kuinka huoneen ovi avautuu päästäen hetkeksi haljun valokaistaleen lattialle. Pian ovi kuitenkin sulkeutuu ja tyttö seuraa hämärässä huoneessa kulkevaa veljeään. Tämä kömpii peiton alle ja huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. 

Vaimea nyyhkäys. 

Tyttö kurtistaa kulmiaan ja kuuntelee henkeään pidätellen. 

Edellistä voimakkaampi nyyhkäys, jota selvästi yritetään tukahduttaa. 

"Blake?" Tytön hiljainen kuiskaus saa toisen niiskaisemaan, mutta mitään muuta vastausta hän ei saa. Huolissaan veljestään tyttö nousee sängystään ja kävelee huoneen poikki. 

"Saanko tulla?" Sängyssä makaava poika tukahduttaa jälleen nyyhkäisyn, mutta tekee tilaa itseään pienemmälle tytölle. Tämä pujahtaa ketterästi peiton alle ja kietoo kätensä nyyhkyttävän pojan ympärille. Hänen hämmästyksekseen poika painautuu hänen syliinsä. 

"Satuttiko se sinua?" Hiljainen kysymys saa pojan värähtämään ja hetken verran tyttö luulee, ettei toinen suostuisi vastaamaan. Nieleskeltyään hetken, poika kuitenkin nyökkää. 

"Mitä se teki?" Tyttö ei saa kylmää, isäänsä kohdistuvaa vihaa häivytettyä äänestään ja tämän sävy saa pojan vetäytymään hänen sylistään. Tyttö katsoo veljeään anteeksipyytävästi, katsoo noihin sammaleenvihreihin silmiin, jotka kimaltavat kyynelistä. Poika katsoo häntä säikähtäneenä takaisin ja pudistaa sitten torjuvasti päätään. 

Huokaisten tyttö vetää veljensä takaisin luokseen. 

"Anteeksi." 

*

A/N: Yhden tarinapohjaisen roolipelin hahmoa varten kirjoitettuja muistoja.