Iskuja mahaan ja
palleaan. Niitä tuli monta, kolmannen jälkeen verenmaku kipusi kielenpäälle ja
viidennen jälkeen kipu oli niin kova, että sekosin laskuissa. Tuli niitä
ainakin toinen mokoma, se on varmaa. Suuret kourat pitivät olkapäistäni ja
käsistäni kiinni, pitäen minua pystyssä ja torsoni avoimena teräksellä vahvistetun
nyrkin iskuille. Että minä inhosin kipua.
Siitä päivästä lähtien se mummo oli paikalla melkein joka
kerta, kun kävin kaupassa. Ahdistukseni vaihtui aggressioksi ja käteni alkoivat
täristä. Tavallaan pelkäsin, että joku kaunis päivä minä vielä tuuppaisin tuon
vanhuksen edeltäni ja menisin pelaamaan. Pelaisin siinä hamaan loppuun asti,
enkä antaisi tuon tutisevan naisen laittaa enää yhtäkään kolikkoa laitteen
uumeniin.
Jostakin syystä nämä mielikuvat tuntuivat liian hyviltä.
Olin aina ollut väkivaltaa vastaan. Tai oikeammin, olin aina
pelännyt kipua, joten jättäydyin tietoisesti pois aktiviteeteista, joissa olisi
edes mahdollisuus satuttaa itsensä. Se teki minusta muiden silmissä hyvin
hämmentävän tapauksen. Yli puolet tavallisista leikeistä ja peleistä olivat
sellaisia, johon en suostunut mukaan edes painostuksen alla. Sitten vielä
harrastin kauheasti kaikenlaista näpertelyä. Miniatyyrit olivat suosikkejani.
Niiden kokoaminen ja maalaaminen oli jotain, minkä parissa olisin viihtynyt
pienen ikuisuuden.
Siinä vaiheessa kun tällainen rauhaa, etenkin omaa rauhaa,
rakastava ihminen tajusi haaveilevansa, suorastaan unelmoivansa pienen,
harmittoman eläkeläismummon satuttamisesta, sitä huolestui vähän väkisinkin. En
oikeasti halunnut satuttaa tuota rouvaa, vaikka tämä minua suunnattomasti
ärsyttikin, joten yritin keksiä aggressiolleni toista purkautumiskanavaa. Sain
sen jotakuinkin ruotuun, kun aloin kerätä pelaamattomia pelirahojani pieneen
nahkakukkaroon. Niihin en koskisi, vannoin itsekseni. En, vaikka ne olisivat
viimeiset rahani. Vasta, kun pääsisin jälleen pelikoneen luo, pelaisin niistä
jokaisen ja saisin kosmisen järjestyksen palautettua hetkeksi. Sillä ne kolikot
kuuluivat siihen automaattiin.
Kului miltei kuukausi niin, etten päässyt pelaamaan
kolikkoakaan. Aloin tottua siihen, joka kerta kun kävelin tuon
automaattivalloittajan ohi, se tuntui vähän helpommalta. Mietin jo hetken, jos
olin päässyt addiktiostani kokonaan eroon. Sitten tuli päivä, kun pelikone oli
taas vapaa. Suorastaan juoksin kaupan läpi, unohdin puolet ostoksistani, ja
aloin pelata kuukauden aikana kertyneitä pelirahojani hullun kiilto silmissä.
Jokainen ääni, jonka tuo kone päästi minulle, ja vain
minulle, oli päätä huumaava sulosointu. Viimeisen kolikon kilahdettua
automaatin uumeniin ja rullien pyöräytettyä viimeisen kerran minulle häviävän
rivin, tunsin niin suurta helpotusta ja mielihyvää, että polvet pettivät altani
ja lysähdin istumaan siihen kaupan eteisen lattialle. Virnuilin kuin
vähäjärkinen, mutta minun oli niin käsittämättömän hyvä olla, etten jaksanut
välittää. Ja addiktioni oli saanut minusta tiukemman otteen kuin koskaan.
Riemuani ei kuitenkaan kestänyt liian pitkään. Kaupan
kassaneiti osasi kertoa minulle tuon minua piinanneen mummon nukkuneen pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti