Se päivä oli poikkeuksellisen lämmin alkukesän päiväksi ja
kevyt kangastakkikin oli liikaa paahtavalta tuntuvan auringon alla. Mieleni
teki jäätelöä, eikä kaapistani löytynyt muutenkaan mitään, joten päätin
kotimatkalla piipahtaa tuossa pikkuisessa kaupassa. Pihalla pysähdyin hetkeksi
laskemaan käteisvarani, sillä pikselirahaa minulla ei tällä hetkellä juuri
ollut. Seuraava tilikin tulisi vasta muutaman päivän kuluttua.
Kukkarossani oli kolme lokeroa. Yksi kortille ja seteleille,
yksi kolikoille ja pienin pelirahalleni. Säilytin siellä pienimmät kolikot,
jotka sopivat MTP:n pelikoneeseen ja käytin niitä maksaessani vain, kun rahani
eivät muuten riittäneet. Näin pari päivää ennen uutta tiliä minulla harvemmin
oli varaa olla käyttämättä pelirahojani. Jos oikein pinnistäisin ja pärjäisin
viimeiset päivät juustopastalla, minulla olisi varaa pelata yksi kolikko ja
saisin vielä jäätelönkin. Irvistin
itsekseni. Juustopasta oli jotain, mitä söin aivan liikaa, sillä se oli halpaa
– ja mautonta. Minä ja minun peliaddiktioni.
Kun astuin kauppaan, koin hienoisen järkytyksen. En
ollutkaan kaupan ainoa asiakas. Kuinka monta vuotta olin käynyt tässä
pikkukaupassa, ollen joka kerta ainoa elävä olento myyjän lisäksi? Ja nyt tuo
toinen asiakas häiritsi kosmista tasapainoa, järkyttäen herkkää mieltäni
läsnäolollaan.
Nainen oli eläkeiän ylittänyt, luultavasti vähintään
vuosikymmen sitten, ja pituutta naisella oli enää hivenen reilu metri. Hän
seisoi vanhan pelikoneen edessä, kohotti vapisevan kätensä ylös joutuen
kurottamaan yltääkseen laittamaan kolikon peliautomaattiin. Kun raha viimein
kolahti koneen uumeniin, rouvalla kesti hyvin pitkään laskea kätensä painamaan
nappia. Jopa rivin pyörähtäminen tuntui kestävän pienen ikuisuuden.
Kassan takana oleva nainen yskähti hiljaa ja tajusin
jääneeni tuijottamaan mykistyneenä tuota pienikokoista mummoa. Kuinka kauan tuo
rouva aikoi viettää pelikoneen edessä? Seuraava kolikko kilahti hiljaisena
koneeseen ja pyörivät rullat suhisivat hiljaa, päästäen vaimean kilahduksen
pysähtyessään. Vanha pelikone raukka, sen äänetkin kuulostivat siltä, kuin ne
tulisivat vuosikymmenien takaa. Käänsin katseeni ja nappasin pienen metallisen
ostoskorin. Kuljeskelin aikani kaupan muutaman hyllyn välissä, kurkistellen
välillä eteisessä olevaa pelikonetta. Mummo ei lähtenyt kulumallakaan. Tunsin
ahdistuksen kokoontuvan vatsani seudulle, kurottaen pitkin sormin kuristamaan
kurkunpäätä.
Pitkää tovia myöhemmin tunsin itseni idiootiksi kiertäessäni
kolmea hyllyä ympäri ties kuinka monennen kerran. Olin käytännössä inventoinut
koko kaupan. Luovuttaen kävelin pienen pakastinkaapin eteen, valitsin sen
ainoan pienen vaniljapuikon, mihin rahani riittivät ja suuntasin kassalle. Kolikon
kilahdus pelikoneeseen riipi sydänalaani. Olin joka ainoa kerta laittanut yhden
kolikon tuohon vanhaan automaattiin kauppareissuni päätteeksi. Joka. Ainoa.
Kerta. Maksettuani pakkasin vähäiset ostokseni ja pysähdyin katsomaan mummoa
jälleen kerran.
Hiljainen anteeksipyyntö lipui huuliltani, yrittäessäni
saada tuon vanhan naisen huomiota itseeni. Rouva ei ollut kuulevinaankaan.
Toistin sanani hivenen voimakkaammin, saamatta vieläkään reaktiota irti.
Kysyin, josko saisin nopeasti pelata yhden kolikon välissä. Turhaan. Vanha
nainen ei suonut minulle elettäkään. Liikahdin hivenen levottomasti. Oi, kuinka
paljon minua ahdistikaan katsoa vanhaa rouvaa riistämässä minulta pitkään
jatkuneen tapani.
Siirryin ulos, auringonpaahteeseen ja avasin halvan
jäätelöni. Ehkä, jos nautiskelisin tämän hitaasti, mummo katoaisi sinä aikana
ja saisin pelata kolikkoni. Se ei menisi tapojeni mukaan, mutta olisi tyhjää
parempi. Ulkona vallitseva kuumuus oli kuitenkin hivenen eri mieltä jäätelön
hitaasta nautiskelusta, varsinkin, kun kaupan edustalla ei ollut varjosta
tietoakaan. Jäätelöni suorastaan suli silmissä, joten minun oli hotkittava se,
ennen kuin tahmainen jäätelösula sotki vaatteeni. Eikä se mummo edes kadonnut mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti