MTP - Money to people, osa 4

Sen jälkeen otin tavakseni pelata yhden sijasta kaksi kolikkoa kerralla. Yhden itselleni, yhden sille mummolle, jonka kohtalosta en koskaan saanut ongittua enempää yksityiskohtia. Tuloni kun olivat muutenkin pienet, pian jouduin etsimään itselleni toisenkin työn.

Aamuisin nousin ennen aurinkoa ja polkaisin pyöräni postinlajittelulaitokselle. Lajittelin kirjeitä ja paketteja väsymiseen asti. Minä olin se, joka istui saapuvan postin vieressä jakamassa sitä alueisiin. Nämä menivät itäiseen kaupunginosaan, nuo pohjoiseen, nuo menivät naapurikuntaan ja nuo toiselle puolelle valtiota. Sitten oli vielä ulkomaanpostitkin. Jokaiselle alueelle oli oma laatikkonsa, johon kokosin kirjeet ja paketit niin nopeasti kuin vain kykenin.

Minulla oli apunani yhden postinjakajan 13-vuotias tytär, joka oli jättänyt koulunsa kesken. Hän rakasti postinlajittelulaitoksen elämää ja oli päättänyt luoda uransa täällä, missä koulutuksesta ei ollut mitään käytännön hyötyä. Tyttö kävi tyhjentämässä laatikoita puolestani, vieden eri alueiden postit seuraaville lajittelijoille, jotka taas jakoivat oman alueensa postit pienempien alueiden mukaan. Tästä postinjakajat nappasivat omat pinonsa ja laittoivat ne järjestykseen ennen jakelukierrostaan.

Vaikka olinkin yksin aamuisin, se ei tarkoittanut, että tekisin kaiken yksin, ehei. Lounastauon jälkeen seuraani liittyi toinen lajittelija, ja kun minä lähdin, hänen seuraansa liittyi vielä kaksi iltavuorolaista. Minun harteillani oli siis käytännössä vain iltamyöhään ja aikaisin aamulla tullut posti. Ja kiireisinä päivinä tuo pieni aputyttö auttoi minua minkä kerkesi.

Työ postinlajittelulaitoksella oli siis suhteellisen mukavaa. En välittänyt suurista ihmismääristä, joten käytännössä yksin tehtävä työ oli enemmän kuin sopiva minulle. Aluksi olin vierastanut jaloissa pyörivää lasta, mutta tutustuttuani tyttöön aloin jopa nauttia hänen seurastaan. Tyttö oli energinen, pirteä ja hemmetin kova selittämään. Yleensä annoinkin hänen hoitaa puhumisen, ja tein töitäni hiljaa kuunnellen, äännähdellen sopivasti silloin tällöin.

Iltapäivisin pyörähdin kotona. Kävin kaupassa, jos piti ja söin. Ehdin välillä myös torkahtaa hetkeksi. Illalla suuntasin kaupungin yliopistolle. Olin kampuksen yövartijana. Käytännössä minä vain käyskentelin ympäri kampusta tarkistamassa, etteivät huligaanit hajottaneet paikkoja tai muutakaan. Tämä oli ollut ainakin tähän asti hyvin rauhallinen työ. Tutustuin myös muutamaan opiskelijaan, sellaiseen, jotka saattoivat viettää aikaa tietokonetiloissa tai kirjastossa vielä silloin, kun tulin töihin.

Yksi näistä oli nuori nainen, joka opiskeli historiaa pääaineenaan. Kutsuin häntä Tuikkeeksi, sillä hänellä oli paitsi hyvin ilmeikkäät ja elävät silmät, tämän koko kehonkieli oli hyvin ilmeikästä. Tuike nimittäin käytti miltei koko kehoaan kommunikointiin. Ainoa, mitä nainen ei käyttänyt, oli ääni. Olin kerran kysynyt miksi Tuike oli päättänyt olla puhumatta ja nuori nainen oli vain hymyillyt salaperäisesti. Olin myös kysynyt, sopiko se, että kutsuin häntä Tuikkeeksi. Sain siihenkin kysymykseen vastaukseksi vain hymyn. Minusta se oli hyväksyvä ele, joten jatkoin keksimäni lempinimen käyttöä.

Toisin kuin postissa oleva tyttö, Tuike sai minut hiljaisuudellaan puheliaaksi. Kertoilin hänelle usein päivästäni, kun istuimme tyhjässä luentosalissa kahden. Saatoin kertoilla myös lapsuusmuistojani ja jokaisen keskustelun myötä opin lukemaan naisen eleitä vähän paremmin. Sillä keskusteluja ne tosiaan olivat, Tuikkeen tanssahdellessa vastaukseksi minun sanoihini. Sitä oli lumoava katsella, kuinka nainen pyörähti, otti sivuaskeleen, teki keveän hypähdyksen ja piirsi käsillään kuvioita ilmaan. Alkukankeuden jälkeen Tuikkeen elekieli alkoi tuntua itsestäänselvyydeltä. Se oli loogista ja kaunista.

Yhä useammin Tuike alkoi kävellä kanssani käytävillä ja viipyä seurassani yhä pidempään. Vaikka kevät oli kääntynyt kesään, kampuksella asui paljon opiskelijoita. Yliopiston päärakennuksessa oleviin tiloihin pääsi henkilökortilla, jollainen jokaisella opiskelijalla oli hallussaan. Muutamat käyttivät suuren osan päivästään tutkimalla yliopiston kirjastoa, valmistellen tai työstäen päättötyötään tai jotakin muuta projektia. Tuike oli yksi näistä. Hän työsti pitkällä olevaa päättötyötään päivät ja illat hän vietti kuunnellen minun höpinöitäni. Välillä mietin, eikö Tuikkeella oikeasti ollut parempaa tekemistä, mutten kysynyt sitä. Nautin hänen seurastaan.