Kaupan eteisessä seisoi vanha pelikone, jonka kylkeen oli
liimattu MTP:n logolla varustettu tarra. Money
to people. Siitä oli reilu kaksikymmentä vuotta, kun MTP oli ajettu
konkurssiin ja valtio oli lähettänyt järjestön perustajat lukemaan tiilenpäitä.
Kehitettiin olemattomia skandaaleja rahanpesusta, huumekaupoista ja ties mistä.
Eihän niitä pelikoneita olisi saanut pitää esilläkään enää
missään. Toisaalta, tuo pikkukauppa näytti muutenkin jämähtäneen parinkymmenen
vuoden taa. Vaikka paikat pidettiinkin siistinä, jokaisella askeleella nenään
löyhähti sellainen tuoksu, joka tuli vain ajan hampaista. Tietyllä tapaa
tunkkainen. Muutenkin tuossa pienessä kaupanpahasessa oli jotakin maagista.
Paksut johdot kulkivat laitteiden takana, vaikka muu maailma oli aikaa sitten
siirtynyt langattomaan energiansiirtoon. Kylmälaitteet hurisivat, voi luoja,
kuinka äänekkäitä ne olivatkaan. Kaupan sisäilma oli paksua jo itsessään ja
sitten se vielä täyttyi sillä ainaisella, tasaisella hurinalla, jonka sekaan
ilmaantui silloin tällöin napsahdus tai kolahdus, kun luoja ties mitä tapahtui
eläkeiän ohittaneen kylmäkaapin koneistossa.
Käynti siinä pikkukaupassa oli aina kuin pienimuotoinen
aikamatka johonkin tuntemattomaan. Joka kerta kun astui sisään, odotti jotain
odottamatonta tapahtuvaksi, ikinä mitään ei tapahtunut. Sama, paksu huoneilma
kulki läpi itsekseen puhisevan ilmastointilaitteen. Tunnelma oli painostava ja
joka ainoa kerta minulla oli sellainen olo, etten kuulunut sinne. Että se
kassan takana istuva naisihminen kyräili minun perääni ja koko kauppa odotti
vain saavansa jatkaa oleskeluaan rauhassa, ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä.
Se oli kuin aivan oma, salainen maailmansa keskellä nykyaikaista, teknisesti
kehittynyttä todellisuutta.
Kaikesta huolimatta minä pysähdyin joka kerta laittamaan
yhden kolikon siihen vanhaan, kiellettyyn pelikoneeseen, painoin nappia ja
katsoin, kuinka kone pyöräytti minulle häviävän rivin. Kai ne rahat menivät
kaupan kassaan, kun MTP:n ihmiset eivät enää käyneet tyhjentämässä pelikoneiden
lippaita.
Koska MTP laitettiin matalaksi muutamia vuosia ennen
syntymääni, minulla ei varsinaisesti ollut muistikuvia koko järjestöstä.
Jostakin syystä valtiolla oli kiire hävittää kaikki MTP:hen liittyvä, ja, no,
ainahan oli joku, joka löysi mistä vain salaliiton. MTP aiheena oli
salaliittoteorioitsijen märkä uni ja siitä jaksettiin vatvoa pitkään.
Alakoulussa erään luokkatoverini isä oli perehtynyt asiaan hyvin fanaattisesti
ja eräänä päivänä se poika ei enää tullut kouluun. Koko perhe oli kuulemma
muuttanut satojen kilometrien päähän. Silloin me vain kohautimme olkiamme ja
jatkoimme leikkimistä.
Olin suunnilleen kymmenen, kun tajusin kuinka suuri tabu MTP
meidän yhteiskunnassamme olikaan. Äiti oli ottanut minut ystäväpariskuntansa
luo, kun satuin näkemään järjestön logon jossakin – luultavasti takissa tai
pusakassa, mutten muistanut varmaksi enää myöhemmin. Kysyin äidiltä, mikä se
oli. Sain vastaukseksi kylmän katseen ja kehotuksen mennä pihalle leikkimään.
Sen jälkeen äiti ei enää ottanut minua ystäviensä luokse kylään.
Löysin sen pienen kaupanpahasen, kun viisitoistavuotiaana
aloin käydä erään yliopisto-opiskelijan luona tukiopetuksessa. Olin aivan
surkea matematiikassa ja hän yritti parhaansa mukaan saada minua ymmärtämään
edes jotakin. Kerran, kun en ollut harrastuksiltani ehtinyt käydä koulun
jälkeen syömässä mitään, tutorini vei minut tuohon pieneen kauppaan. Hän oli
oikeastaan se, joka opetti minulle, miten tuota ikivanhaa pelikonetta
käytettiin. Samalla hän antoi alkusysäyksen tavalleni, pysähtyessään joka kerta
pelaamaan yhden kolikon kauppareissunsa lopussa. Siitä tuli meidän tapamme ja
sittemmin minun tapani, kun tutorini valmistui ja muutti pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti